Seuraavana aamuna, 12 p:nä Huhtikuuta, laski höyrylaiva Smyrnan lahteen ja jo k:lo 6 ja 7 välillä pysähtyi satamaan samannimisen kaupungin edustalle. Me olimme siis Vähän-Aasian rannalla. Kapteeni ilmoitti meille täällä seisottavan aina seuraavan päivän iltapuolelle k:lo 2:teen asti. Tämä ilmoitus oli meille suloinen sanoma, koska siten saimme tehdä pikku retkiä lähistöön ja muutenkin ottaa selkoa niiden kristittyjen seurakuntain jäännöksistä, jotka kirkon ensi aikana olivat täällä olleet niin merkilliset, joissa Herran omat apostolit olivat vuosikausia eläneet, vaikuttaneet ja opettaneet, ja joille he olivat kirjoittaneet monta niistä lähetyskirjeistä, joista armoa isoova sielu vielä nykypäivänäkin voi saada lohdutusta, kuritusta, neuvoa, rauhaa ja iloa elämän vaivaloisella tiellä.
Alkuperäisen aikeemme, jonka olimme tehneet jo kotona, saimme nyt toteuttaa, nimittäin käydä muinaisessa Efesoksessa. Me kyllä tiesimme jo edeltä päin, että Efesosta ei enään ole, että se kaikkine suuruuksineen ja kauneuksineen on kokonaan hävinnyt ja että ei edes sen nimeäkään enää näy kartoissa; mutta olihan kuitenkin jäljellä se maa, se paikka, jossa tämä kaupunki muinoin oli ollut. Käveltyämme vähän matkaa erittäin kaunista meren rantaa pitkin nousimme rautatiejunaan, jonka sanottiin menevän muinaisen Efesoksen raunioille. Tie kulki mitä kauneimpien seutujen kautta. Molemmin puolin oli kauniita mäkiä, reheviä, suloisia viini- ja puutarhoja, siellä täällä kyliä ja tuon tuostakin pikku jokia, jotka kuitenkin tähän vuoden aikaan jo olivat osaksi kuivuneet. Vähän matkan päässä Smyrnasta näimme karavaanitiellä joukon kameeleja, noita erämaan laivoja, jotka ajajinensa hitaasti astuivat yksitellen rivissä, sälytettyinä kaikenlaisilla tavaroilla, joita oli kuljetettava edelleen merta myöden höyryn avulla, ehkäpä länsimaille. Siinäkin näimme erään puolen itämaiden elämästä, joka niin monessa kohdassa eroaa länsimaiden elämästä. Klo 10.20 saavuimme rautatiematkamme perille huononlaiseen Ayasuluk-nimiseen kylään, jossa on noin 300 asukasta, ja jonka lähellä muinaisen Efesoksen rauniot sanottiin olevan. Päivä oli ensin kirkas ja lämmin; mutta siellä oleskelumme loppu-aikana vetäytyi taivas vähän pilveen, ja putoilipa muutamia sadepisaroitakin. Asemalle päästyä alkoi 2 1/2 tunnin raskas astunta rasittavassa kuumuudessa. Ensin kävelimme maantietä, joka tässä oli merkillisen hyvä, niin että sitä olisi voitu ajaa vaunuillakin. (Ohimennen mainittakoon, että tiet yleensä ovat hyvin huonot, paraastaan polkuja vain, joita myöten ei käy matkustaminen muuten, kuin jalkaisin tai ratsain.) Hetkisen päästä täytyi meidän kuitenkin kääntyä ylös vuorelle päin, joka oli edessämme ja jossa toivoimme tapaavamme kaupungin muinaisjäännöksiä. Luulomme toteutuikin hyvin pian, sillä raunioita löysimme korkealta rinteeltä, ja ne olivat karttamme mukaan muinaisen Efesoksen jäännöksiä. Suuri marmorimöhkäle oli ensimmäinen, kuin löysimme, ja siitä hakkasimme itsellemme paloja muistoksi. Vähän matkan päässä siitä olivat koko kaupungin rauniot, joista voimme saada jotenkin täydellisen kuvan tästä merkillisestä kaupungista, joka ennen muinoin oli seisonut uhkaavana ja ylpeänä kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan. Koimme saada selon sen "kilpailukentän", "teaatterin", y.m. paikoista. Kameeleja käveli siinä syömässä, jossa muinoin iloiset ihmiset olivat uhranneet mailman alttarilla ja vaeltaneet synnin huumauksissa turhuuden markkinoilla. Palatessamme kylään vaivaloisen kävelyn jälkeen rasittavassa helteessä tarkastelimme vielä "suuren Dianan temppelin" raunioita, josta ylpeät efesolaiset muinoin olivat kerskanneet. Lähellä temppelin nyt jo hyvin vähäpätöisiä raunioita ovat myöskin vanhan turkkilaisen moskean jätteet. Siispä pakanuuden jäännöksiä kaikkialla, mihin päin hyvänsä katsoo. Missä muinaisten kristittyjen kirkko, Jesuksen opetuslasten kokouspaikka, jossa apostoli Paavalikin pitkänä oloaikanaan tässä kaupungissa ja Jesuksen rakas opetuslapsi Johannes monivuotisena vaikutus-aikanaan olivat saarnanneet, missä se oli, ei kukaan enää tiedä; sen jäännöksetkin ovat joutuneet ihan unhotuksiin. Koko siellä ollut seurakunta on hävinnyt maan päältä. Ja se oli kuitenkin kerran ollut kukoistava, jopa kukoistavimpia, voimme sanoa. Kristuksen henki vaikutti siellä voimakkaammin ja täydellisemmin, kuin missään muussa paikassa. Se opetuslapsi, jota Herra rakasti ja joka ensimmäisessä ehtoollispöydässä nojasi Jesuksen rintaa vasten, Johannes, oli siellä vaikuttanut ehkäpä kolmekymmentä vuotta ja apostoli Paavali koko kolme vuotta. Tälle seurakunnalle on Paavali kirjoittanut yhden syvällisimpiä kirjeitänsä, jossa hän tuo ilmi jumalallisen armon täydellisyyden ja salaisuuden. Sen vanhimmille hän kerran Mileetoksessa matkallansa Jerusalemiin puhui ne kauniit, sydämmelliset jäähyväissanat, jotka vieläkin saamme lukea Ap. T. 20 luvussa. Johannes on Ilmestyskirjassa maanpakopaikastaan Patmos-saaresta, Herransa käskystä kirjoittanut tämän seurakunnan enkelille seuraavat huomioon otettavat sanat: "Näitä sanoo se, joka niitä seitsemää tähteä pitää oikeassa kädessänsä joka käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskeltä: Minä tiedän sinun työs ja tekos ja sinun kärsivällisyytes, ettet sinä voi kärsiä pahoja; sinä olet niitä jo kiusannut, jotka heitänsä apostoliksi sanovat ja eivät ole, ja löysit heidät valehtelijoiksi. Ja sinä kannoit ja kärseit, ja minun nimeni tähden sinä työtä teit, ja et väsynyt. Mutta minulla on sinua vastaan, että sinä sinun ensimmäisen rakkautes annoit ylön. Muista siis, kustas lankesit pois, ja tee parannus ja tee niitä ensimmäisiä töitä! Vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ell'et sinä tee parannusta. Mutta se sinulla on, että vihaat Nikolaitain töitä, joita minäkin vihaan. Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnalle sanoo! Sen, joka voittaa, annan minä elämän puusta syödä, kuin keskellä Jumalan paratiisia on." (Ilm. k. 2:1-7.) Luultava on, että tämä seurakunta ei tehnyt parannusta, ei johtanut mieleensä lankeemustaan, ei tehnyt ensimmäisiä töitä, johon Herra kehoitti. Senpä tähden kynttiläjalka syöstiinkin pois sijaltansa vakavaksi muistutukseksi jälkeentuleville, kuinka suuri Herra on rakkaudessa ja hyvyydessä, mutta samalla ankara niitä kohtaan, jotka eivät ota vaaria hänen varoituksistaan eivätkä tee parannusta. Ehdottomasti johtui minulle seisoessani Efesoksen raunioilla mieleen nämä läpi kaikkein aikojen kuuluvat varoitussanat: "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankee." Ja samalla ajatellessani Dianan komeaa temppeliä, muinaisten Efesolaisten kerskaamisen aihetta, elpyi sydämmessäni ajatus: "Mitä on kaikki maailman suuruus ja ihanuus? Ainoastaan tomu ja tuhka." Rauniona on se kerran saarnaava jälkimaailmalle: "kaikki on katoavaista, kaikki on turhuutta; kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä, niinkuin kedon kukkainen. Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu, sillä Herra puhalsi siihen; kansa tosin on ruoho. Ruoho kuivettuu ja kukkainen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy ijankaikkisesti." (Jes. 40:6-8.) Suruisissa ajatuksissa ja väsyksissä palasimme rautatien asemalle, josta höyryhepo vei meidät takaisin Smyrnaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai, "Herran päivä", joksi Johannes U. Testamentissa sanoo lepopäivää (Ilm. k. 1:10.) Aamu oli sumuinen ja sateinen. Mutta siitä huolimatta läksimme jo aikaisin kävelemään kaupungille. Hyvinhän vähän olimme sitä vielä tähän asti nähneet. Astuskelimme ensin pitkin viehättävää rantalaituria, jota matkakumppanini sanoivat monin puolin voivan verrata Neapoliin. Kun sittemmin näin suuresti ylistellyn "kauniin Napolin" ja muistin tämän matkakumppanieni lauseen, täytyi minunkin siihen yhtyä. Sitte alkoi pitkä, vaivaloinen kävely ylös päin juutalaisten, muhammettilaisten ja armenialaisten hautausmaitten ohitse, jotka ovat kaupungin itäisessä ulkolaidassa, linnaa kohden, joka taas on mäellä pohjoispuolella melkein ihan raunioina. Sieltä korkealta katsoen näyttää kaupunki oikein sievältä ja miellyttävältä. Alaltaan se ei ole suuri, mutta sen kadut ovat hyvin kapeat, joten siihen voi mahtuakin se suuri asujanten paljous, kuin siinä sanottiin olevan. Meyerin matkakäsikirjan mukaan asuu siellä 155,000 ihmistä seuraavissa ryhmissä: 75,000 kreikkalaista, 45,000 turkkilaista, 15,000 juutalaista, 10,000 katoolilaista, 6,000 armenialaista ja 4,000 muukalaista. Muuten kaupungin sisustasta mainittakoon, että kadut ovat synkät ja likaiset, eivätkä kartanotkaan ulkonäöltä juuri puoleensa vetävät. Ainoastaan sataman rannoilla on monta rakennusta, jotka ulkopuoleensakin nähden voivat kilpailla monenkin muhkean eurooppalaisen rakennuksen kanssa. — Palattuamme kävelyltä menimme "basaariin", jossa, kuten kaikkialla itämaisissa basaareissa, oli suuret joukot ostajia ja myyjiä koolla. Tavallinen meluinen elämä kohtasi meitä täälläkin. Muutamia vähäpätöisiä muistoja ostimme ja tietysti täytyi niistä maksaa moninkertainen hinta. Muuten huomautettakoon tässä, että myyjät tavallisesti pyytävät kolmin-, nelinkertaista hintaa tavarastaan; mutta muukalainen tietysti ei voi sitä alussa arvata, jonka tähden hän saa maksaa runsaasti oppirahaa. Kerrottiinpa minulle erään myyjän kerran pyytäneen matosta 75 frankkia, vaan myöneen sitte 10 frankista.
Kaikkialla on kahviloita, joissa näkyi runsaasti käyvän ihmisiä nauttimassa kahvia turkkilaistapaan, ja "nargileh" (turkkilainen vesipiippu) on myöskin tarjona niille, joilla on halua polttaa sellaista. Pitkissä rivissä istuu turkkilaisia ja muita kaduilla ja avonaisissa, ainoastaan kolmeseinäisissä huoneissa, imeskellen jaloa tuoksua ja savua, jota näistä "nargileheista" lähtee. Tietysti minunkin, kun olin polttaja, piti koettaa sitä kumppanieni suureksi huviksi. Tässä en voi jättää kertomatta n.s. aamiaista, jonka söimme tällä kävelyllä kaupungissa. Meillä oli ollut pitkä ja väsyttävä kävelymatka ja vatsani vaatimukset alkoivat tulla yhä tuntuvammiksi. Tulimme sitte erääseen paikkaan hyvin kapean ja likaisen kadun varrelle, jossa mies, paidanhihat ylös käärittyinä, hiki otsassa, hyvin innoissaan ja vakavana paistoi kauniita kotletteja, joita ohi kulkevat, ahnaat ruokavieraat himokkaasti söivät. Ruoka näytti erittäin hyvin maistuvan ja paljo siellä kävi syöjiä, koska tuon omituisen kokin täytyi paistaa pannu toisensa jälkeen. Meidän nälkämme tuli vielä kahta tuntuvammaksi tätä omituista ruokaa nähdessämme; mutta paikka muuten näytti niin vähän miellyttävältä kuin mahdollista, koska huone eli koju oli kaikkein huonoimpia ja likaisimpia. Mutta ruoan laitto oli kuitenkin oikein siisti ja säännöllinen, jonka tähden rohkenimme pysähtyä kokin hyvältä tuoksuvan, tilapäisen kyökin eteen. Ja heti meidän pysähtyessämme pyyhittiin tuolit ja pöytä; sillä ehkä näytimme siistimmiltä, kuin tavalliset ruokavieraat. Tuotiinpa meille myöskin veitset ja kahvelit, joka ei suinkaan aina ole tavallista sellaisissa paikoissa, vaan ruokaa enimmäkseen pidellään sormin. Eteemme tuotiin syvä lautasellinen lämpöisiä, hyvänmakuisia kotletteja, seassa arabialaista leipää. Sitä paitsi tuotiin kullekin meistä juomalasillinen kirkasta Smyrnan viiniä, joka maistui hyvältä, mutta oli kovin voimakasta. Harvoin minusta on aamiainen maistunut niin hyvältä edes hienompi- ja runsaampivaraisessakaan pöydässä, kuin tässä huonossa kojussa näiden omituisten naamojen keskellä. Eikä ruoka ollut kalliskaan, — ainoastaan noin 40 p:iä mieheltä. Ohi kulkevat tosin vähän kummastellen katselivat meitä, mutta mitäpä me siitä. Jos valokuvaaja olisi siinä sattunut olemaan läsnä, olisi hän varmaankin meistä saanut hyvän aiheen harjoittaa taitoansa.
Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään "Diakonissa-laitosta", jota aioimme tarkastella. Sillä etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta. Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija, oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista. Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.
Sieltä saavuimme pitkän etsinnän jälkeen Diakonissa-laitokselle, joka on Kaiserswerthin päälaitoksen haaraosasto. Omituiselta ja miellyttävältä tuntui hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi kaikkialla, kun juuri olimme tulleet pauhuisesta ja meluisesta katuelämästä. Laitoksessa on oma suuri, mukava ja kaunis kartano sievine puutarhoineen, jossa sitrunna- ja pomeranssipuita ja palmuja kasvaa. Tässä laitoksessa on ainoastaan "pensionaatti" ja "orpohuone"; "sairashuonetta" ei ole. "Sisaria" on kahdeksan, kaikki oppineita Kaiserswerthissä ja kotoisin Saksasta. Johtajatar valitti, että työllä ei yleensä ollut niin hyvää menestystä, kuin oli toivottu ja oli ollut syytä toivoa. Sen oikeata syytä hän ei sanonut varmaan tietävänsä, mutta luuli siksi paraastaan sitä asianhaaraa, että kaupungissa oli niin monta muutakin, muiden kirkkokuntain perustamaa, saman laatuista armeliaisuuslaitosta.
Smyrnassakin oli muinoin kukoistava kristitty seurakunta, koskapa Herra apostolillansa Johanneksella kirjoitutti sen enkelille seuraavat sanat: "Näitä sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka oli kuollut ja elää: Minä tiedän sinun tekos ja vaivas ja köyhyytes (mutta sinä olet rikas), ja niiden pilkan, jotka heitänsä juutalaisiksi sanovat ja eivät olekaan, vaan ovat saatanan joukko. Älä sinä niitä ensinkään pelkää, kuin sinun kärsimän pitää! Katso, perkele on muutamia teistä heittävä vankeuteen, kiusattaa; ja teillä pitää oleman vaivaa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan. Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnille sanoo! Joka voittaa, ei se toisella kuolemalla vahingoiteta." Tässä seurakunnassa oli suuri kirkko-isä Polykarpus (kuoli marttyyrikuoleman v. 167) kerran piispana ja vaikutti sen vaurastukseksi ja kasvamiseksi hengen ja voiman todistuksella. Kerrotaan hänen olevan siellä haudattuna, vaikka nyt ei enää tiedetä, missä paikassa hänen hautakumpunsa on, koska kaupungissa on sen ajan jälkeen tapahtunut monta muutosta ja hävitystä. Tämän seurakunnan kynttiläjalkaa tosin ei ole kokonansa syösty pois sijaltansa, mutta totinen jumalanpelko ja elävä kristillisyys lienee kuitenkin hyvin vähäinen tässä paikassa. Kerrottiin meille, että siellä myöskin on saksalais-protestanttinen seurakunta, jossa on noin 70 jäsentä ja oma pappi, joka kuitenkin oli meidän siellä ollessamme poissa matkalla. Omaa kirkkoa seurakunnalla ei ole, vaan täytyy sen pitää jumalanpalveluksiansa yhdessä hollantilaisten ja ranskalaisten kanssa heidän jumalanpalvelushuoneessaan. Protestanttisessa jumalanpalveluksessa meillä ei tänä sunnuntaina ollut tilaisuutta käydä.
Ennen kuin lopetan kertomukseni tästä kaupungista, mainittakoon vielä omituisuutena lakkaamaton ammunta, joka alkoi jo lauantai-yönä. Joka taholta kuului paukahtelemista yhtenään. Kaikkialla tarjoeltiin kävelijöille paperipusseissa joitakin laitoksia, joita saattoi heittää kadulle tai seinään, jolloin ne aikalailla paukahtivat. Sitä leikittelivät kaikki, mutta varsinkin pikku pojat. Se näytti olevan useimpien pääsiäisiloa, vaikka se vieraalle olikin hyvin vierasta ja vastenmielistä. Muuten juhla oli jotenkin saman kaltainen, kuin viikon muut päivät.
K:lo 2 nostettiin taas ankkuri ja "Diana", levättyään 1 1/2 vuorokautta, läksi uusia vaiheita ja toiveita kohti. Vähän ennen illan tuloa laskettelimme Mileetoksen ohitse, jossa Paavali piti edellä jo mainitun jäähyväispuheensa Efesoksen seurakunnan vanhimmille. Seuraavana aamuna jo aamupäivällä matkasimme Kios- ja Samos-saarten ohitse, jotka myös ovat oikein kauniit ja tarjoavat matkustavaiselle vaihetusta. Matkan päästä näkyi yksinäinen Patmos-saari, joka meille ei ollut merkillinen kauneutensa tähden — sitä noilla paljailla kallioilla ei ole —, vaan siitä, että se opetuslapsi, jota Herra rakasti, apostoli Johannes, oli tässä saaressa yksinäisyydessä maanpakolaisena viettänyt vuosikausia ja nähnyt ne merkilliset näyt kristillisen kirkon kehityksestä ja lopputarkoituksesta, jotka hän on kirjoittanut muistiin Ilmestyskirjaan. Saarien ja luotojen ohitse jatkui matka yhä, kunnes viimein iltapäivällä saavuimme Rodokseen, jossa laiva taas seisoi muutamia tunteja. Koska päivä oli kaunis ja vanha Johanniitti-kaupunki raunioineen, keskiaikaisine linnoineen, varustuksineen ja muureineen tuntui houkuttelevalta, päätimme lähteä sinne. Seuraamme oli tullut lisäksi eräs diakonissa Smyrnasta, joka aikoi Beyrothiin. Kaupunki, vaikka erinomaisessa paikassa meren rannalla, tekee surettavan vaikutuksen hävityksen tähden, joka sitä on kohdannut. Kapeat, säännöttömät kadut, jotka pikemmin näyttävät vain kylän kujilta, ovat muistoina sen vanhuudesta. Suuri ihmisjoukko oli kokoutunut satamaan; suuri varovaisuus oli tarpeen säilyäkseen taskuvarkailta, joiden sanottiin tällä saarella olevan erittäin harjautuneet ammattiinsa. Tunkeilevampaa väkeä tuskin lienee muualla tavattavana. Nähtyään muukalaisen tunkeutuvat kaikki oppaiksi, tietysti maksusta. Yksin pienet pojatkin juoksevat jäljestä, pyytävät "yhden frankin" ja tarjoutuvat oppaiksi. Varsinkin oli meillä paljo vastuksia eräästä keski-ikäisestä, jotenkin kevytpukuisesta miehestä, joka ihan väkisin tuppautui oppaaksi. Vaikka hänelle ilmoitimme, että hänen apuansa emme tarvinneet, astuskeli hän kuitenkin edellämme, kertoen sotkuisella Ranskan ja Saksan kielellä, mitä omituista tiesi mistäkin paikasta. Matkakumppanini koettivat vuorotellen sanoa hänelle niin voimakkaasti ja jyrkästi, kuin osasivat, sekä ranskaksi että saksaksi, että hänen oli ihan turha kuluttaa aikaansa meidän tähtemme. Mutta turhaan; mies ei ollut kuulevinaankaan heidän sanojansa. Koetettuaan kaikkia keinoja sanoivat kumppanini, tietysti leikillä, minulle: "entä jos sinä koettaisit puhutella häntä suomeksi; ehkä hän menisi matkoihinsa!" Antamatta itseäni useammin tuohon pyydellä menin miehen luo ja sanoin jyrkästi: "Mitä tahdotte meistä; menkää matkoihinne!" Mies katsoi vähän kummastellen ja kysyvästi minuun, kääntyi pois ja sanaakaan sanomatta meni tiehensä matkakumppanieni suureksi huviksi. Luultavasti hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaakaan sellaista kieltä. Matkakumppanejani se tästä lähtein usein huvitti; he ihmettelivät Suomen kielen voimaa ja, milloin vastuksia sattui, toivoivat he Suomen kielestä pelastusta. Yksin sanatkin kiintyivät niin heidän mieleensä, että luultavasti muistavat ne koko ikänsä. — Ilta oli sitte kirkas ja lauhkea; kauan yötäkin istuimme kannella, laulellen isänmaallisia lauluja kukin omalla kielellään, ihaellen ihmeen kaunista tähtitaivasta, joka meillä oli yllämme kaikessa komeudessaan ja majesteettiudessaan. Varsinkin rakastettava "maantuomarimme" väsymättä viritti laulun toisensa perästä, vaikka ei ollutkaan varsinainen laulaja. Laulukirja, jonka hän oli ottanut kotoa mukaansa, useinkin johdatteli hänelle mieleen isänmaallisia säveliä.
Seuraava päivä, jolloin laskettelimme Kyprosta kohti, oli sateinen ja myrskyinen, jonka tähden enimmät matkustajat voivat pahoin ja pysyivät hyteissään. Korkeina vieriskelivät Välimeren laineet, joiden poikitse "Diana" raskaasti ponnisteli yhä eteen päin määrättyä levähdyspaikkaa kohti. Aamulla 16 päivänä lähestyimme Kyprosta, jossa laiva pysähtyi Limasol-kaupungin edustalle. Sieltä tuli paljo matkustavaisia laivaan, jotka kuitenkin sitte jäivät saman saaren toiseen satamaan, Larnaca-kaupunkiin. Tämä saari ei ole kirkon vanhimmassa historiassa muuten merkillinen, kuin että apostoli Paavali lähetysmatkoillaan oleskeli täälläkin ja että Justus oli täältä kotoisin (Ap. T. 4:37.) Saari lienee kauneudelta ja hedelmällisyydeltä muiden vertainen ja kuuluu nykyään Englannille, joka näkyi siitäkin, että parikymmentä englantilaista punanuttuista ja valkolakkista sotamiestä nousi Limassol'ista laivaan. Tänäkin päivänä satoi vähän, ja laivan ollessa Larnacan edustalla kulki päällitsemme ankara ukkonen, jolloin vähän aikaa satoi aika rankasti.