Nyt käännettiin laivan keula suoraan Beyrothia, erästä Syrian rantakaupunkia kohti, jonka edustalle pysähdyimme seuraavana aamuna. Me olimme siis itse "pyhän maan" ovella, jonne päin jo matkalla olimme niin monesti ikävöiden katselleet. Taas oli ryhdyttävä tinkimään venemiesten kanssa, joita melkoinen pauhaava ja huuteleva joukko tuota pikaa kokoutui ympärillemme. Oli se oikea huutokauppa siitä, kuka heistä veisi meidät huokeimmasta maalle ja toisi takaisin laivalle. Palkkio määrättiin, me sanoimme jäähyväiset muutamille tutuille, jotka aikoivat jäädä tässä maalle, ja reippaat miehet veivät meidät kauniiseen kaupunkiin, jossa matkakumppanini on muistiin kirjoittanut seuraavat sanat, jotka kauniisti ja sattuvasti lausuvat totuuden (Sanomal. Finland n:o 148 v. 1890):
"Miten lumoavasti meitä siellä viehätti, jopa oikein huumasi Itämaa rehevine rikkauksineen! Mikä ihmeellinen puutarha tuolla ylhäällä, saksalaisen 'Johanniitti-hospitaalin', muhkean rakennuksen ympärillä; miten komeita palmuja, öljypuita — kuka niitä kaikkia voi luetellakaan, näitä itämaiden kalliita kasveja! Meidän täytyi yhtyä diakonissan mielipiteeseen, hänen, joka meitä opasti tässä ihanassa puutarhassa, että Beyroth olisi myöskin luettava pyhään maahan, koska Herra varmaan oli vaeltanut myöskin tällä Libanonin siunatulla rinteellä, mennessään Tyroksen ja Sidonin maan ääriin" (Mark. 7:24.) Beyroth'issa ihanan Välimeren rannalla, mitä kauneimmassa seudussa, on noin 100,000 asujanta, muhammettilaisia, roomalais- ja kreikkalais-katoolilaisia, maraniitteja ja vähäinen joukko protestantteja. Se on rikas kaupunki ja harjoittaa suurta kauppaa; kaikenlaisia itä- ja länsimaiden tuotteita kokoutuu sinne ja menee pian kaupaksi. Asujanten luku, joka muutamia vuosia sitte oli 120,000, on vähennyt, mistä syystä, lienee vaikea tietää.
Täällä heti tultuamme tutustuimme saksalaiseen hammaslääkäriin Gl:iin, joka oli asunut siellä kolmattakymmentä vuotta. Hänestä meille oli sekä meno- että paluumatkalla suurta apua, jota paitsi saimme häneltä nauttia viehättävintä ystävyyttä. Hän vei meidät maatilallensa, joka oli Libanonin juurella. Sillä huvimatkalla saimme jo joksikin osaksi nähdä ihmeen ihanaa luontoa ja rehevää kasvirikkautta, jonka Luoja on suonut tälle seudulle. Kaikki oli viehättävää, tunsipa melkein joutuvansa vallan huumauksiin.
Vaihettelevasti vietetyn päivän jälkeen palasimme höyrylaivaan, joka levättyään muutamia tunteja nosti ankkurinsa ja lähti Jaffaan. Lähtiessä moni ennusti, että maalle pääsy Jaffassa oli tuleva vaikeaksi seuraavana aamuna, koska tuuli kiihtyi yhä enemmän ja taivas, joka oli enimmäkseen koko matkan ollut kirkkaana, muuttui synkän näköiseksi. Välimeren laineet hyökkäilivät "Dianaamme" vastaan yhä suuremmalla voimaila; laivan heilumiset tuntuivat monesti varsin vastenmielisiltä, mutta yhä kuitenkin vähitellen lähenimme "luvatun maan" rantaa. Yöllä matkustimme Haifan ohitse, joka on ihmeellisen, majesteetillisen Karmelin juurella, jolla vuorella profeetta kerran koko Israelin edessä toimitti merkillisen uhrin kuningas Achabin aikana (1 Kun. 18.) Jo aikaisin aamun koitteessa oli Saronin lakeus silmäimme edessä. Aurinko nousi kirkkaana ja lämpöisenä idän taivaalle ja tuuli heikkeni, mitä selvemmin "luvatun maan" piirteet alkoivat näkyä. Aikaisimmasta aamusta asti seisoimme ylhäällä kannella tähystellen lakkaamatta sitä maata, jota nähdäksemme olimme antautuneet pitkän matkan vaivoihin ja puutteihin. Alkoipa odotus tuntua pitkältäkin; olisimme suoneet, että "Diana" olisi vähän jouduttanut vauhtiansa, mutta se pysyi yhtä levollisena, kuin tähänkin asti. Viimein ilmestyi näkyviin kaupunki, jonka arvasimme Jaffaksi eli muinaiseksi Jopeksi. Sen edustalle pysähtyi laiva k:lo 9 aamulla. Jo paljon ennen, kuin ankkuri laskettiin, kokoutui ympärille lukematon joukko veneitä, soutajina kirkuvia, huutavia ja pauhaavia, mustanruskeita, valkoisia tai mustia miehiä jotenkin keveässä puvussa, matkustavaisten "kiusanhenkiä." Siihen olimme jo vähän tottuneet Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Beyrothissa. Uskomattoman notkeasti ja tottuneesti kiipesivät he apinain tavalla joka taholta laivan sivuja pitkin ylös kannelle, ja ennen, kuin oikein ehti tointuakaan, olivat ne jo ympärillä. Niille, jotka eivät ennen ole käyneet itämailla, on elämä siellä vähän outo, se kun ihan kokonaan eroaa Euroopan elämästä. Tuntui, kuin olisi yht'äkkiä joutunut toiseen maailmaan. Euroopassa laivat tavallisesti pysähtyvät satamoihin ja matkustavaiset saavat kaikessa mukavuudessa jonkun tai muutamien, edes jotenkin hiljaisten kantajain avulla lähteä mihin tahtovat. Mutta itämailla on ihan toisin. Jaffassa olisi ihan mahdotonkin päästä satamaan, sitä kun ei olekaan, vaan ranta vielä lisäksi on täpö täynnä salakareja. Matkustajan täytyy sen tähden aina tinkiä näiden venemiesten kanssa, sillä mitään taksaa heillä ei ole ja tavallisesti he vaativat hyvinkin suurta maksua tuosta rantaan viennin vaivastaan. Kaikki tuo on hyvin ikävää. Ja yhä ikävämpää se vielä on tunkeilemisen tähden, jota nuo sivistymättömät, raa'at ihmiset osoittavat koko käytöksessään. Sill'aikaa, kuin jonkun kanssa tingitään maksusta, koettavat jo toiset väkiste kiskoa käsiinsä matkakapineita. Usein tuossa kinassa täytyy käyttää käsivoimiakin, sillä sanat eivät aina tee toivottua, riittävää vaikutusta. Matkustavaisen ympärillä on usein kymmenkuntakin miestä, jotka kaikki koettavat saada ansiota. Ja vaikka viimein onnistuukin sopia määrätystä maksusta, niin hyvin harvoin tai tuskin koskaan he kuitenkaan siihen tyytyvät rantaan päästyä, vaan vaativat aina jotakuta markkaa enemmän ja koettavat väkivallalla ja hellittämättömyydellä pakottaa matkustavaista maksamaan. Tässä, niinkuin paljossa muussakin, tulee selvään ilmi itämainen epärehellisyys, joka näyttää olevan syvälle juurtunut kansan luonteeseen. Sellaisessa tapauksessa pitää matkustajan pysyä ihan tyynenä ja maksaa sovittu summa sekä olla muka ihan ymmärtämättä kiusanhenkensä tarkoitusta ja ryhtymättä enää mihinkään puheluun. Kyllä hän viimein menee tiehensä tyhjennettyään tosin ensin koko varastonsa julmimpia ja raa'impia haukkumasanoja, joita matkustavaisen tietysti täytyy vain kärsivällisesti kuunnella. Eiväthän ne ihmisparat tiedä parempaa. Ennemmin kuin ruveta vihassa haukkumaan takaisin, on varsinkin kristityn velvollisuus tuntea sääliä näitä ruumiilliseen ja hengelliseen viheliäisyyteen syvälle vaipuneita olentoja kohtaan.
Me antauduimme tavaroinemme erään venemiehen, neekerin, haltuun, joka oli yli koko maailman tunnetun englantilaisen asiamiehen Cookin lähettiläitä; siten, näet, pääsimme paraiten kaikista vastuksista, vaikka saimmekin maksaa vähän runsaammin. Muutaman minuutin päästä jo olimme tällä erittäin vaaralliseksi kuvaillulla matkalla luotojen ja salakarien välitse rantaan. Vaarallinen se matka tosiaan onkin, koska siellä kaikkialla on kiviä ja kareja, joihin vene voi myrskysäällä ja aaltojen pauhatessa helposti tarttua kiinni sekä pahimmassa tapauksessa kaatua ja auttamattomasti joutua hukkaan. Yksi väylä siinä vain on, jota myöten vene voi päästä onnellisesti perille. Meille kävi matka hyvin, koska myrsky oli tyyntynyt ja aaltojen pauhu hiljennyt. Voimakkaat miehet vetelivät reippaasti muutamia kertoja airoilla, niin me jo olimme kaikkien vaarojen ohitse tyynessä rannassa, jossa asiamiehen käskyläinen otti vastaan meidät sekä tavarammekin niin hyvin, että meidän ei tarvinnut edes avata matkalaukkujammekaan tullimiehille. Luultavasti hän pisti muutamia piastereja tullimiehen käteen ja siten oli siitä selvitty, sillä piastereilla niistä herroista itämailla helpoimmin pääsee. Antamatta rahaa on vaikea päästä mihinkään, vaikka ei olisikaan mitään kiellettyä. Jos sitä ei heti itsestään huomata tai ei tahdota antaa, niin he pyytävät, ja jos ei pidetä lukua heidän ensi pyynnöstään, kertoelevat he sitä lakkaamatta, kunnes saavat hyvityksensä. Vaan jos annetaan heille vaikkapa vähänkin, niin hän tullaamatta kuljettaa mitä hyvänsä, mikäli kunkin omatunto sallii. Tämä kaikki tavallansa osoittaa kansan huonoa siveyskantaa ja vielä enemmin alamaisiansa hirveästi turmelevan hallituksen, joka antaa rankaisematta sellaista tapahtua. Mutta mitäpä puhunkaan siveydestä ja hallituksesta? Laista, siveydestä, oikeudesta, hallituksesta ei tiedetä paljoakaan "Ottomanin" valtakunnassa. Monta päivää sitte olimme jo saaneet siitä kylliksi kokemusta.
Konstantinopolissa saamamme turkkilaiset passit täytyi näyttää ennen, kuin saimme astua "pyhän maan" alueelle. Ohimennen mainittakoon, että tätä passia täytyi sittemminkin tuon tuostakin tarkastuttaa ja siitä maksaa palkkiota virkamiehille. Kaikessa rauhassa saimme sitte kävellä kapeita, likaisia katuja kesäauringon paahteessa asiamiehen palvelijain opastuksella. Huomiomme kiintyi varsinkin kirkuviin, likaisiin, repaleisiin ihmisiin, kaikenlaisiin itämaiden kauppatavaroihin, laihoihin kameeleihin, aaseihin, aasinajajiin y.m. Itämaiden tavallinen pauhuinen elämä vallitsi kaikkialla. Asiamiehen palvelija saattoi meidät saksalaisen siirtolan majataloon ja isäntä valmisti siellä meille yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen — ensimmäisen aamiaisemme "pyhässä maassa" — meidän odotellessamme matkatavaroitamme. Tuntuipa oikein suloiselta levähdys tässä majatalossa, jossa puhtaus ja hiljaisuus vallitsi, kun juuri olimme tulleet meluavan, likaisen ihmisjoukon keskeltä.
Mielemme kuitenkin paloi Jerusalemiin. Sen tähden kysyimmekin heti isännältä, millä tavalla paraiten ja niin pian kuin mahdollista pääsisimme sinne. Meidän onneksemme hellä juuri sattumalta oli saksalainen Hahn, asuva Jerusalemissa ja kuuluva "templarilahkoon"; hän oli juuri tuonut kyytiä Jaffaan ja aikoi nyt lähteä paluumatkalle. Sopimus hänen kanssansa saatiin pian tehdyksi ilman mitään vaikeuksia; hän sitoutui viemään meidät perille jo samana päivänä. Klo 12 ajoi hän vaununsa, kolme hevosta edessä, majatalon rappusten eteen, me nousimme niihin, vaikka näyttivätkin perin yksinkertaisilta, ja nyt alkoi kymmentuntinen ajo matkan perille, Jerusalemiin. Tasaisesti vierivät vaunut erinomaisen hyvää tietä myöten, jonka molemmilla puolin kasvoi lukematon joukko viljeltyjä, kukoistukseensa paraillaan puhkeavia kaktuskasveja. Minua kummastutti, että niin paljo viljeltiin noita kaktuksia, jotka eivät näöltään suinkaan ole kauniit, vaan päin vastoin rumentavat muuten kauniita tietä, mutta vanha Hahn selitti niiden tekevän hyviä hedelmiä, viikunia, joita syödään, ja sitä paitsi olevan pitkien, teräväin piikkiensä tähden mainiona puutarhan aitana. Tuosta seikasta minulla ei ollut tähän asti vähintäkään tietoa. Jaffassa, joka on rakennettu amfiteaatterin muotoon, on paljon pomeransi-, sitruuna- ja muita hedelmäpuu-tarhoja. Ilman-ala tässä Välimeren rannalla on erittäin sovelias hedelmäpuiden viljelykselle. Pomeranssit olivat juuri nyt kypsiä ja myöskenneltiin niitä tavattoman huokeasta hinnasta. Piasterilla (= 21 1/2 Suomen pennillä) voitiin saada 40 suurta, mehukasta pomeranssia.
Ennen olin lukenut ja kuullut tien Jaffan ja Jerusalemin välillä olevan huonoimpia maailmassa, niin että sitä tuskin voi matkustaa muuten, kuin kameelilla, aasilla tai hevosella ratsastaen ja ainoastaan hyvin vaivaloisesti vaunuilla. Tämän tähden minä vähän pelkäsinkin, mitenkä jaksaisin istua kymmenen tuntia vaunuissa, kun jo ennestäänkin pitkä ja väsyttävä matka oli paljon rasittanut voimia. Tämä pelko oli kuitenkin ihan turha, koska tie oli sileä ja tasainen, kuin lattia, mitä oivallisin viertotie, tehty pari vuotta sitte. Kuumuus, joka keskipäivän hetkinä k:lo 12-3 on oikein paahtava, tuntui meistä hyvin tuskalliselta, mutta pahin vastus oli kuitenkin miljoonista kärpäsistä, joita kokoutui vaunuihimme, niin että meillä oli aika työ suojellessa kasvojamme ja käsiämme.
Vähän matkan päässä kaupungista alkoi Saronin lakeus, jonka erittäin kauneita lempikukkia mainitaan raamatussakin. Muun muassa vertaa ylkä Salomon "Korkeassa veisussa" morsiantansa Saronin kukkaiseen sanoen: "Minä olen Saronin kukkainen, kukoistus laaksossa. Niinkuin ruusu orjantappuroissa, niin on minun armaani tytärten seassa" (K. v. 2:1, 2.) Jesus pitäessään voimallista saarnaansa elämän suruista, joiden ihmiset niin usein antavat mieltänsä raskauttaa (Luuk. 12:27), ottaa esimerkiksi "kukkaiset kedolla" ja kehoittaa ihmisiä katsomaan niitä, ihmettelemään ja iloitsemaan niiden kauneudesta. Paha kyllä oli lempikukkien kukoistus-aika päättynyt jo pari, kolme viikkoa sitte, jonka tähden emme saaneet nähdä niiden kauneutta. Profeetta Herran käskystä ennustaessaan Judan kansan onnettomuutta, turmiota ja hävitystä vertaa sitä Saronin kuivaan, tasaiseen ketoon (Jes. 33:9; 65:10.) Kuivat kuin kanervakankaat ovat Saronin tasangot tähän asti olleetkin, mutta ne alkavat taas kukoistaa. Molemmin puolin tasaista tietä, jota ajoimme, oli nyt valtavia vainioita, joissa nisu juuri tähän aikaan aikoi puhjeta tähkälle. Vuodenaika oli siis kasvillisuuteen nähden edistynyt niin pitkälle, kuin kotimaassa Heinäkuussa. Siellä täällä näkyi myöskin maanviljelijöitä kyntämässä härjillä, jotka "olivat ikeen alla." Suureksi kummastukseksemme näimme erään miehen kyntävän myöskin kameelilla, jota tavallisesti käytetään kuormain kantajana. Ensi kerran elämässäni näin juutalaisen maata viljelemässä. Näillä seuduin, kuten muutamissa muissakin paikoin "pyhässä maassa," on joitakuita n.s. "juutalais-siirtoloita", joissa juutalaisia kasvatetaan maanviljelijöiksi.
Noin tunnin matkan päässä Jaffasta on vasemmalla puolen Lud eli Lyd, joka lienee muinainen Lydda, jossa apostoli Pietarin kerrotaan parantaneen Eneaksen ja oleskelleen silloin, kun opetuslapset lähettivät kaksi miestä pyytämään häntä tulemaan Joppeen, jossa hän sitte herätti Tabitan kuolleista ja näki merkillisen näkynsä parkkari Simonin huoneen katolla, josta hänelle selvisi, että evankeliumin saarna ei ollut aiottu yksistään juutalaisille, vaan myöskin pakanoille (Ap. T. 9:38 seur. ja 10 luk.) Lähellä on pieni kylä, nimeltä Dedshan, s.o. "Dagonin temppeli", viimeinen muistomerkki filistealaisten historiasta, muistuttavana sitä aikaa, jolloin he veivät pois Jumalan arkin ja asettivat sen Dagon-jumalansa viereen hänen temppeliinsä (1 Sam. 5:2 seur.). Sen lähellä ovat myöskin Gazan ja Aschdodin palatsit, jotka muistuttavat niitä kohdannutta hävityksen kauhistusta, niin kuin profeetta Amos on niitä ennustanut vuosituhansia sitte. Gazassahan vahvoista ruumiinvoimistaan tuttu Simson, joka oli 20 vuotta ollut tuomarina Israelissa, kukisti Dagonin temppelin haudaten sen raunioihin itsensä ja filistealaiset, kun hänet sokeana vietiin sinne soittamaan suureen Dagonin uhrijuhlaan (Tuom. 16 l.). Melkein joka hetki tulee siis tällä tiellä näkyviin paikkoja, joita mainitaan raamatussa. Niissä nyt kuitenkin on ainoastaan huononpäiväisiä arabialaiskyliä tai pelkkiä raunioita. Kaikki osottaa, miten Israelin maa on hävitetty ja autioksi tehty, miten Jumalan tuomio ja kirous sitä raskaasti painaa.