Kahden tunnin matkan päässä Jaffasta on kylä Ramleh, johon ensi kerran pysähdyimme lepuuttamaan ja juottamaan hevosia. Se lienee ollut muhkea kaupunki, ennenkuin ristiretkeläiset sen valloittivat. Nyt se ei enää ansaitse huomiota muusta syystä, kuin siitä, että se on sama paikka, kuin raamatussa mainittu Arimatia. Sen tähden se veti puoleensa erittäin meidänkin huomiotamme. Sen ympäristö on kaikkialla sangen hedelmällinen ja monin paikoin hyvästi viljelty. Lähitienoilla näimme kaikkialla suuria lammas- ja vuohilaumoja, joita paimenet käyttelivät laitumilla. Monella vuorenrinteellä oli niitä sadoittain. Kuin katselin näitä laumoja, joissa lampaat ja vuohet olivat sekaisin, muistui elävästi mieleeni Kristuksen vertaus viimeisestä tuomiosta (Math. 25 l.). Minulle oli kerrottu, vai lienenkö jostakin matkakertomuksesta lukenut, että lampaat Palestiinassa ovat valkoisia ja vuohet mustia, jonka tähden nyt tarkastelin näitä laumoja ja tulin siihen käsitykseen, että usein kyllä on niinkin, mutta ei aina; sillä olipa siellä myöskin mustanpilkullisia lampaita ja valkeanpilkullisia vuohia. Minun vielä katsellessani näitä laumoja ja paimenten käytöstä tuli sisällisen silmäni edessä ihan selväksi Jesuksen vertaus hyvästä paimenesta ja hänen lampaistaan (Joh. 10 l.). Paimen astuu edeltä, kutsuu lampaitaan monella, hyvin erilaisella ja varsin omituisella äänellä, joita lampaat tuntevat ja seuraavat paimentansa. Ne äänet ovat sellaiset, että kukaan ei voi niitä matkia: Vieras, olkoonpa hän niihin kuinka hyvänsä tottunut, ei saa houkutelluksi lampaita pois hänen luotansa. Lampaat aina tuntevat oman paimenensa äänen. Usein ottaa paimen pikku lampaita syliinsä tai myöskin suurempia olallensa. Paimenen ja lammasten suhde näyttää olevan hyvin tuttava ja ystävällinen.

Ramleh eli Arimatia on pyhässä raamatussa mainittu hurskaan Samuelin vanhempien Elkanan ja Hannan asuinpaikaksi. Siellä siis syntyi Samuel, jota Hanna oli niin ahkerasti ja sydämmestänsä rukoillut Herralta, josta hän sitte niin sydämmestänsä Herraa kiitti (1 Sam. 1 ja 2 l.), ja jonka hän sittemmin vei Silon temppeliin ja pyhitti siellä Herralle koko hänen ijäksensä. Samuel oli sitte, kuten tietty, Israelin jaloimpia tuomareja, joka teki oikeutta kansan kesken siihen aikaan, kun Israelilla ei vielä ollut kuningasta. — Ramleh'issa asui myöskin se "rikas mies", Josef, joka Nikodemuksen kanssa rohkeni, Jesuksen häpeällisen kuoleman jälkeen ristinpuussa maailman syntein tähden, kunniallisesti haudata hänen ruumiinsa. Rikkaalla Josefilla luultavasti oli, kuten monella muullakin rikkaalla ja ylhäisellä henkilöllä, oma hautapaikka pyhän Jerusalem-kaupungin lähellä. Hän oli valmistanut sen itseään varten, hakkuuttanut sen kallioon, ja toivoi saavansa siinä kerran levätä viimeistä untansa. Taikka hänellä kenties oli, paitsi maatilaansa Arimatiassa (Ramlehissa), myöskin huvila Jerusalemin muurien lähellä ja sen vieressä hautakumpu. Siihen aikaan oli hyvin tavallista, että rikkailla oli sellaisia huviloita ja niiden vierellä hautapaikat, joihin perheen jäsenet kuoltua laskettiin. Siitä voi vielä nytkin saada vakuutuksen, jos katselee muinaisia hautoja, joita on koko joukko lähellä Jerusalemia. Sellaiset hautapaikat välttämättä vielä tänäänkin vetävät puoleensa matkustavaisten huomiota, koska niitä katsellen voidaan saada jotenkin selvä kuva Jesuksen hautauksesta. Seuraavassa luvussa, jossa tulee puhetta Jerusalemista ja sen ympäristöstä, aion tarkemmin kertoa niiden laadun. Kun hautapaikka oli asunnon vieressä, se alinomaa siinä muistutti tämän elämän katoavaisuutta ja pysymättömyyttä. Niin Josefillekin, kun hän näki kukkain taimivan, kasvavan ja taas lakastuvan oman hautansa kummulla. "Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa, niinkuin kukkainen kedolla. Koska tuuli käy sen päällitse, niin ei hän enää kestä, eikä hänen sijansa tunne häntä ensinkään. Mutta Herran armo pysyy ijankaikkisesta ijankaikkiseen, hänen pelkääväistensä päälle" (Ps. 103:15-17). Varmaan muistuttivat viereisellä haudalla kasvavat kukat hänelle lakkaamatta näitä sanoja ja vaikuttivat, että hän odotti Jumalan valtakunnan täydellisyyttä. Kun Herra Jesus, jota hän rakasti, kuoli ristinpuussa, antoi Josef hänelle oman hautansa ja ennustus (Jes. 53 l.) siten toteutui.

Lähellä Ramleh'ia tavataan useimmiten joukottain "spitaalisia", näitä viheliäisiä, jotka ovat parantumattomia sairaita, hyljättyinä ja erotettuina kaikista omaisistaan, jätettyinä omaan viheliäisyyteensä, köyhyyteensä ja kurjuuteensa, ja joista Jesus vaeltaessansa maan päällä paransi monta. He tavallisesti myöskin nyt, kuten Jesuksen aikana, seisovat etäämpänä ja rukoilevat käheällä, läpitunkevalla äänellään almuja ohikulkevilta, näytellen hirveästi typistyneitä jäseniään ja huutaen "lepro." Minä en heitä vielä nähnyt täällä, sillä kuumuudesta väsyksissä jäin minä kylään levähtämään. Mutta matkakumppanini käydessään tornissa, joka on vähän matkan päässä ja lienee pystytetty jonkun arabialaisen pyhimyksen muistoksi, ja josta on lavea näköala yli koko seudun, sanoi nähneensä kaksi spitaalista ja antaneensa heille "bachschisch" (lahjaa).

Ramleh'issa viivyimme ainoastaan noin tuntikauden; olihan vielä samana päivänä ehdittävä Jerusalemiin. Ajettuamme vähän matkaa saavuimme Ajalon'in laaksoon, joka on vuorensolan edustalla ennen kuin päästään Juudan vuoristoon. Monesti olin minä raamatusta lukenut merkillisen kertomuksen, kuinka aurinko seisoi alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, Israelin sotiessa Josuan johdolla Amorealaisia vastaan (Jos. 10:12, 14). Epäuskon sankarit ja Jumalan hylkääjät (ateistit), jotka eivät voi tahi eivät tahdo käsittää Jumalan kaikkivaltaa, vaan koettavat mitata Jumalan voimaa ja olemusta oman inhimillisen lyhytnäköisyytensä mittakepillä, usein pilkkaavat ja nauravat tätä kertomusta, jossa kaikkivaltiaan Jumalan voima yli luonnon, samoin kuin hänen armonsakin, ilmestyy niin suurena ja ihanana. Kun ystävällinen Hahn vanhus meille huusi, että me nyt olimme Ajalonin laaksossa, katselin minä tarkkaavasti ja kunnioittavasti paikkaa, saadakseni sen kuvan oikein pysyväiseksi mieleeni ja muistiini. Josuan kirjan kertomus herätti minussa kunnioitusta tätä paikkaa kohtaan; olihan Herra siinä tehnyt mitä suurimman ihmetyön. Laakso on avara ja nykyään varsin hedelmällinen; noin puoli tuntia kului sitä ajaessa.

Tasanko loppui ja seutu muuttui vuoriseksi. Niin sanotut Juudan vuoret alkoivat; niiden rinteitä, jotka monin paikoin ovat hyvinkin jyrkät, ajoimme sitte ylös alas. Mutta miten paljaita ja metsättömiä ne olivat! Ainoastaan siellä täällä näkyi joku öljypuu; yksin ruohonkin olivat lukemattomat lammas- ja vuohilaumat syöneet. Muuta ei näkynyt kuin hiekkaa ja pikku kiviä. Seutu oli myöskin hyvin autio, joten se teki minuun ihan toisenlaisen vaikutuksen, kuin olin odottanut. Siellä täällä kukkuloilla oli turkkilaisten vahtimajoja. Viljelyksen merkkejä näkyi harvoin. Vasemmalla puolen oli kaksi pikkukylää "El Rubab" ja "Latrun", kuten ajuri niiden nimet ilmoitti. Viimemainitusta sanottiin olleen kotoisin sen katuvaisen ryövärin, joka ristiinnaulittiin yhdessä Jesuksen kanssa. Päästyämme niiden ohitse ajoimme sitte vielä Amoas-kylän ohi, jota muutamat luulevat entiseksi Emaukseksi, jonne kaksi opetuslasta meni Jesuksen ylösnousemispäivänä, kuten Luukkas kertoo 24:ssä luvussaan. Mutta hyvin luultavasti siinä luulossa ei ole mitään perää, koska matka Jerusalemista siihen kylään on paljon pitempi, enin 60 vakomittaa eli n.s. Sabbatin matka.

Jo alkoi aurinko lähetä laskuansa (se menee maille vähän jälkeen 1/2 7:n) ja pimeä tulla, jonka tähden emme enää voineet tarkkaan nähdä seuraavia merkillisiä paikkoja, niin kuin Kirjat-Fearimia ja Ain-Rarimia, joista viimemainitussa kylässä kerrotaan Johannes Kastajan syntyneen, joten se siis oli ollut hurskaan Sakariaan ja Elisabetin asuinpaikka. Se oli oikealla puolen tiestä.

Levähdettyämme vähän aikaa pienessä kestikievarissa, joka oli tien varrella, jatkoimme matkaa määräpaikkaamme kohti. Taivas oli kirkas ja lukemattomat loistavain kynttiläin kaltaiset tähdet valaisivat sitä lumoavalla loisteellaan. Äänetön hiljaisuus vallitsi ympärillämme ja omituinen hämärä kaikkialla koko luonnossa. Sellainen hiljaisuus ja hämärä herättävät aina omituisia ajatuksia risteilemään mielessä. Mekin vaivuimme kokonaan ajatuksiimme, joita muu ei keskeyttänyt, kuin silloin tällöin vanhan Hahnin yksityiset sanat. Siellä täällä näkyi tulia välkkyvän ikkunoista, joita ei ole monta arabialaisissa kylissä. Usein niitä ei ole ollenkaan noissa savimajoissa. Tavallisesti näyttävät kylät hyvin viheliäisiltä, kuten ne todella ovatkin. Matkan päästä katsoen on sellainen kylä, kuin savikasa, pikku reikiä siellä täällä, joista auringon valo niukalti pääsee sisään. Meidän ajatustemme pääesineenä oli se ihmeellinen tosiasia, että me olimme jonkun tunnin päästä saapuvat Jerusalemiin. Yhä korkeammalle kävi matka hiljakseen. Kaupunkihan on noin 3,000 jalan korkeudessa meren pinnasta lukien.

Kun kello jo lähestyi yhdeksää ja me olimme päässeet eräälle mäelle, huusi vanha Hahn, käännyttyä eräästä tien polvikkeesta, ihan yht'äkkiä: "kas, tuossa on Jerusalem!" Tulia näkyi monista ikkunoista välkkyvän. Tuntui kuin olisimme heränneet jostakin horrostilasta, johon olimme väsymyksestä vaipuneet, ja sanaa sanomatta me hattua nostaen tervehdimme paikkaa, johon liittyy niin paljo sekä iloisia että suruisia muistoja. Jerusalem oli siis edessämme ja muutaman minutin päästä pysähtyivät vaunut Jaffan portille. Kaupunkiin ei voi eikä saa ajaa vaunuilla, sillä kadut muurien sisällä ovat senlaatuiset, että niitä myöten on ajoneuvoilla mahdoton päästä. Monin paikoin ovat ne niin kapeat, että levittäen kätensä ulottuu seinään kummallekin puolen, ehkäpä jostakin paikasta vieläkin kapeammat. Usein ne sitä paitsi ovat kivitetyt loiviksi rappusiksi tai käytäviksi. Ratsain tai jalkaisin käy liikkuminen kaupungissa, mutta ei ajaen. Matkakalut sentähden nostettiin kahden arabialaisen kantajan selkään, jotka läksivät hitaasti astumaan pitkin pimeitä, likaisia katuja majapaikkaamme kohti. Montakin kantajaa tunkeutui taas ympärillemme, kaikki etsien ansiota ja koettaen melkein väkisin kiskoa itselleen meidän tavaroitamme, jonka tähden meidän taaskin täytyi käyttää käsivoimaa ja kovia sanoja, ennen kuin pääsimme heistä eroon. Seuratessamme kantajiamme, jotka olivat erittäin omituisessa puvussa, heillä kun näet oli yllä pitkä paita ja sen päällä venäläisen niinimaton kaltainen, pitkä viitta, johon oli leikattu reiät päätä ja käsiä varten ja joka aikoinaan ehkä lienee ollut hyvinkin kirjava, kaunis ja siisti, mutta josta nyt oli jäljellä ainoastaan likaisia repaleita, ajattelin ainakin minä vähän peljäten tätä arveluttavaa matkaa vieraassa kaupungissa ja senlaisten miesten seurassa, joiden kieltä emme ymmärtäneet sanaakaan. Saattoivathan he viedä meitä mihin hyvänsä. Kaikki pelko oli kuitenkin turha, sillä kymmenen minuutin päästä seisoimme rappusten edessä, joiden päällä me lampun valossa näimme "Johanniittiritarien" tutun ristin ja siitä tiesimme, että olimme oikein perillä. Nyt enää vain soittaa kelloa, niin ovi aukesi ja meidät ystävällisesti otti vastaan "Johanniittein vierasmajan" "hoitaja", vanha Bayer, joka sujuvalla Saksan kielellä toivotti meille tervetuloa. Vielä kerran oli meillä pieni kiista kantajain kanssa. Vaikka olimmekin sopineet maksusta, vaativat he nyt moninkertaisesti. Ukko Bayer, kun tunsi maan olot, pelasti kuitenkin hyvin pian meidät siitä pulasta. Siispä olimme päässeet rauhaan. Tuntui oikein suloiselta tieto, että nyt olimme matkamme ensimmäisessä määräpäässä, matkustettuamme yöt päivät kaksi viikkoa. Illallinen teen ja bayerilaisoluen kanssa vahvisti väsyneitä voimiamme. Kello lähestyi kymmentä, jonka tähden kävimme levolle, nukkumaan ensi yötä Jerusalemissa. Tuntui tavattoman suloiselta riisuutua kahden viikon päästä vaatteistaan, käydä pelotta levolle ja oikoa väsyneitä jäseniään kunnollisessa vuoteessa, jota emme olleet saaneet tehdä koko matkalla aina siitä asti, kuin läksimme kotoa. Iloisella mielellä kiitin minä Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti auttanut meitä kaikissa vaaroissa ja vastuksissa aina tähän asti. Hän oli kuullut minun rukoukseni ja suojellut oikealla kädellään sekä osottanut voimaansa heikkoudessa.

II.

Jerusalem ympäristöineen.