Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta, jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa. Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He (viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja vaivaloista tietänsä ristille.
Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.
Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6, kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä — — — missä — — —? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni kokonaan.
Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan lähellä.
Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu "pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa, tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch, bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa, vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta, heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina. Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita, työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä 34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään ainoastaan 5 on auki: Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in ja Miftportti. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.
Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä, ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä kaupungissa on.
Katseltuamme muutamia tunteja kaupunkia ja kansan elämää päätimme mennä Saksan konsulin luo pyytämään häneltä pääsylapaa "Omar'in moskeaan." Ilman konsulin lupaa ei, näet, kukaan kristitty saa astua tähän muhammettilaisten pyhään paikkaan, eikä oli hyvä suojeluksetta mennä sinne, koska siellä voi joutua hengen vaataan. Tästä pantakoon tähän muutamia huomautuksia Jerusalemissa asuvan historioitsijan ja rakennusneuvoksen K. Schickin toimittamasta kirjasta, jotka on muistettava käydessä tässä temppelissä, joka arvoltaan lienee toinen järjestyksessä lähinnä Mekan Kaba-temppeliä, jota koko muhammettilainen maailma tunnustaa ensimmäiseksi. Herra Schick sanoo: "Aikaisemmin, kun juutalaisten temppeli vielä oli tässä paikassa, ei kellään muilla, kuin juutalaisilla ollut oikeutta käydä sen sisällä. Kun sittemmin, sen jälkeen, kun roomalaiset valloittivat Jerusalemin, pakanallinen jumalanpalvelus pantiin toimeen siinä paikassa, oli juutalaisilla vielä silloin tällöin lupa lähestyä paikkaa, ja samoin oli silloinkin, kuin kristityt siellä vallitsivat. Mutta siitä asti, kun muhammettilaiset Saladin'in jälkeen hallitsevat temppeliä, on muiden uskokuntalaisten melkein mahdoton sinne päästä, ja mahdollinen on pääsy ainoastaan erityisestä suosituksesta. Valepuvussa ovat muutamat päässeet sinne, mutta ei se kuitenkaan ole aina onnistunut oikein hyvin. Vuonna 1506 meni eräs maroniitti temppeliin saraseenilaisen puvussa, mutta hänen petoksensa huomattiin ja hänen täytyi kääntyä islamin uskoon. Vuonna 1539 meni kreikkalainen piispa, erääseen hyvään ystävään ja tuttuun luottaen, turkkilaisten saattamana sisään, mutta uskottomat turkkilaiset pettivät hänet ja vaativat häntä kääntymään islamin uskoon, ja, kun hän ei tahtonut luopua omasta uskostaan, surmattiin hänet. On muitakin samankaltaisia tapauksia. Vuonna 1822 sai englantilainen Vaudeville sulttaanilta luvan mennä yksinään Haram'iin (moskean turkkilainen nimi) ja hän on kertonut siitä arvokkaita tietoja. Eräälle ameriikkalaiselle se sitä vastoin ei onnistunut. Hänkin oli saanut valtiollisten ansioittensa tähden sulttaanilta 'firman'in', (lupakirjan); mutta kun hän sitä näytti Jerusalemissa, sanoi 'mufti': 'teillä on valta ja vapaus sulttaanin käskystä mennä temppeliin, jos tahdotte, mutta poistulosta ei 'firmanissa' sanota mitään. Sen tähden on minun neuvoni: jääkää sinne koko ijäksenne tahi älkää ollenkaan menkö sisälle.' Ameriikkalainen katsoi viimemainittua ehtoa edullisemmaksi ja samoin sittemmin Ragusan herttua, kuningas Ludvig XIII:nen lähettiläs, jättäen saamansa lupakirjan käyttämättä. Vuonna 1827 meni eräs englantilainen kolme kertaa sisään valepuvussa; mutta kolmannella kerralla tuli petos ilmi ja hänet lyötiin puolikuoliaaksi. Vartia pelasti hänet kuolemasta ja 3,000 piasterin lunnaasta pääsi hän hengissä ulos. Vuonna 1845 joutui englantilainen lääkäri Macgowen, kun häntä vietiin sairaan luo, astumaan muutamia askeleita temppelin alalle ja sai siitä selkäänsä; ja ahdistaja sai teostaan rangaistuksen sijasta sulttaanilta palkinnon. Krimin sodan jälkeen on asia kuitenkin muuttunut ja vapaus tässä kohden on nyt paljon suurempi. Muutamia vuosia sitte saatiin käydä moskeassa 20 frankin tai 1 Englannin punnan pääsymaksusta; mutta nyt ei tarvitse enää maksaa enempää, kuin 2 frankkia, jotka annetaan poislähteissä vartioivalla 'medjidille'."
Konsuli lupasi samana päivänä k:lo 2 lähettää meille "chavassinsa" (oppaan) ja yhden sotamiehen saattamaan meitä moskeaan. Koska meillä vielä oli kylliksi aikaa, päätimme tällä välin käydä "syrialaisessa orpohuoneessa" eli lasten-kasvatuslaitoksessa, joka on noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Tämä laitos on tuttu myöskin meillä Suomessa ja moni on täältäkin vapaaehtoisesti antanut roponsa sen työn kannatukseksi. Muutamia vuosia sitte kävi ruotsalainen pappi Hagberg, joka oli Ruotsissa tämän laitoksen asiamiehenä, Suomessa selittämässä esitelmillä kirkoissa ja muissa paikoin yleisölle laitoksen ja sen työn tarkoitusta. Hänen kuoltuaan on pastori H. Wegelius ollut laitoksen asiamiehenä Suomessa. Tällä laitoksella on paljo ystäviä useimmissa Euroopan maissa, ja se ansaitseekin kaikkea kannatusta sekä hyvän tarkoituksensa että erinomaisen johdon tähden, joka tulee ilmi kaikkialla. Sen tähden mekin ohjasimme kävelymme sinne, sillä tuntui kuin olisimme lähteneet tervehtimään tuttuja, jotka työskentelevät saman asian hyväksi kuin mekin. Sitä paitsi toinenkin syy saattoi meitä niin pian kuin mahdollista käymään siellä. Eräs laitoksen ja sen työn ystävä Suomessa, joka tahtoi pysyä tuntemattomana, oli ystävä R:n myötä lähettänyt suurenlaisen rahalahjan omin käsin sinne vietäväksi. Schneller ukko, laitoksen 70 vuoden ikäinen johtaja, toivotti meitä sydämmellisesti tervetulleiksi etäisestä pohjolasta. Hän on nyt vanhuutensa tähden antanut osan työstään pojallensa, joka "inspehtoorin" nimellä hoitaa ulkotoimia ja antaa kasvateille opetusta muutamissa aineissa. Me emme nyt kuitenkaan aikoneet tällä kertaa ottaa tarkempaa selkoa itse laitoksesta, johon meillä ei ollut kylliksi aikaakaan. Sen tähden erosimme sydämmellisen ystävällisistä isännistä ja lupasimme palata toiste tarkemmin tutustumaan laitokseen, jonka ulkonainen puhtaus ja järjestys olivat tehneet meihin hyvän vaikutuksen. Tuonnempana vielä kerran käännän lukijaini huomiota tähän laitokseen, esittäen siitä minkä mitäkin, joka toivottavasti miellyttää ja herättää hyväntahtoisuutta tätä laitosta kohtaan. — Me palasimme kaupunkiin, jossa Johanniittein vierasmajan ystävällisellä isännällä oli meille päivällinen valmiina.
Kellon lyötyä kaksi ja meidän vielä istuessamme pöydässä ilmestyi ovelle mies hyvin kirjavassa ja perin omituisessa puvussa, sapeli vyöllä ja monta koristusta rinnassa; hyvin huonolla Saksan kielellä selitti hän olevansa pyydetty "chavassi." Sotamies, samoin aseissa, seisoi ulkona meitä odotellen. Viisimiehinen seura siis läksi astumaan "temppelivuorta", Morian kukkulaa kohden. Kulkumme kävi suureksi osaksi pitkin "Via dolorosaa" (tuskien tietä), kuten erään kadun nimi on, jota Jesuksen sanotaan astuneen Pontius Pilatuksen palatsista Golgatalle, kun hänet oli tuomittu ristiin naulittavaksi. Tämä katu on epäilemättä kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Monta eri nimeä, joita on mustalla värillä piirretty kadun varsille rakennusten seiniin, ilmoittaa eri kohtia tästä Jesuksen käynnistä kuolemaan. Onko tämä tie oikea ja onko tarinassa yhtäkään totta, on mahdoton varmaan saada selville niin monen vuosisadan päästä. Ainoastaan se voidaan varmuudella olettaa, että jostakin sen kadun paikoilta Jesus on kulkenut sitä tuskaista matkaansa. Jo nimikin herättää omituisia tunteita kristityn sydämmessä. Ensimmäisen pitkänperjantain aamun tapaukset tulevat ajatuksissa eläviksi, nuo ijäisesti joka ihmiselle tärkeät tapaukset. Oli ihan kuin silmäin edessä kokoontuneena se raivoisa, verenhimoinen ihmisjoukko, joka kiihkeästi tahtoi saada lempeän ja hiljaisen Vapahtajan surmatuksi, hänen, joka teuraaksi vietävän karitsan tavalla ääneti kantoi ristiänsä, jonka alla hän kuitenkin väsymyksestä vaipui maahan. Hengen silmillä näkee vaimot, jotka luonnollisesta säälistä häntä kohtaan vuodattivat kyyneleitä; niin tuntuupa, kuin kuulisi hänen sanovan heille ja kaikille lempeällä, läpitunkevalla äänellään viimeisen varoituksen ja tuomion sanat: "Jerusalemin tyttäret, älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itse teitänne ja teidän lapsianne. Sillä katso päivät tulevat, joina he sanovat: autuaat ovat ne hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne nisät, jotka eivät imettäneet. Silloin he rupeavat sanomaan vuorille: langetkaat meidän päällemme! ja kukkuloille: peittäkäät meitä! sillä jos he nämät tekevät tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa tapahtuu?" Tämä tapaus oli ainakin minun silmäini edessä ihan elävänä, hiljaa kävellessämme keskipäivän auringon paahtavassa helteessä muinaista "temppelin paikkaa" kohti.
Astuttuamme muutamia minuutteja käännyimme oikealle ja saavuimme siten määräpaikkaan. Siinä meillä siis oli edessämme Morian vuori, se vuori, johon niin monta muistoa omaisuuden kansan elämästä liittyy. Siellähän oli Salomonin rakentama temppeli, "Herran kunnian maja", kerran seisonut; siellähän oli vanhan Jerusalemin hengellinen keskus, temppeli, juhlallisena ja majesteetillisena ylennyt kohti taivasta. koko vanhan liiton laki ja ennustus olivat kerran hämärässä muinaisuudessa keskistyneet tähän, Herran sanan ja neuvon mukaan rakennettuun temppeliin. Vaikka tiedemiehillä ja tutkijoilla onkin ollut eriäviä ajatuksia monesta muusta tärkeästä paikasta, niin tästä paikasta ovat kuitenkin mielipiteet olleet jotenkin yhteen käyvät. Sen tähden on kyllä hyvä syy olettaa, että Israelin temppeli kerran seisoi juuri siinä paikassa, jossa Omarin moskea nyt on. — Me nousimme hitaasti tämän eittämättä kaikin puolin juhlallisen paikan rappusia ylös. Piha on avara, kauneilla, sileillä kivillä laskettu, nelikulmainen, suorakulmion muotoinen ala. Jo itse paikkakin vaikuttaa tulijaan mahtavasti. Näköala on laaja joka taholle, mutta varsinkin Kidronin laakson tuonpuoliselle Öljymäelle eli siis itäänpäin. Hämmästyksissäni ja ihmetyksissäni katselin ympärilleni juhlallisen tunteen vallassa kokonaan. Monta lausetta tästä paikasta, jotka olen lukenut pyhästä raamatusta, johtui mieleen sinä hetkenä, kuin seisoin Morian vuorella. Minä ajattelin itsekseni: "merkillisen paikan oli Herra valinnut 'kunniansa asunnoksi' vanhan liiton aikana; tuskinpa olisi mikään muu paikka niin hyvin soveltunut siihen tarkoitukseen." Tässähän temppeli seisoi niin vapaana, juhlallisena ja majesteetillisena kaikkein nähtävänä ja ihaeltavana. Eipä ollutkaan ihme, että Israelin kansan jäsenet niin suuresti rakastivat ja ihailivat tätä paikkaa ja ikävöivät nähdä sitä ja temppelissä ottaa osaa jumalanpalvelukseen, jonka juhlallisuudesta nyt ei enää voida saada mitään oikeaa käsitystä. Varsinkin on psalmien veisaaja-kuningas monin sanoin ylistänyt sekä paikkaa ja temppeliä että jumalanpalvelusta. Niinpä esimerkiksi: "Herra, minä rakastan sinun huonees asuinsijaa ja sitä sijaa, jossa sinun kunnias asuu" (Ps. 26:8.), "Suuri on Herra ja sangen kiitettävä meidän Jumalamme kaupungissa, hänen pyhällä vuorellansa. Jumala, me odotamme sinun hyvyyttäs sinun temppelissäs" (Ps. 48:2, 10.) Kuin Israelin lapsi oli kaukana poissa maastansa, kaupungin ja temppelin läheltä, niin hän sanomattomasti ikävöitsi kerran taas päästä sinne. Tämän ikävänkin on psalmien veisaaja pukenut sanoiksi: "Koska minä näitä muistelen, niin minä vuodatan ulos minun sydämmeni itsessäni; sillä minä menisin mielelläni joukon kanssa ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen, ihastuksella ja kiitoksella sen joukon seassa, jotka juhlaa pitävät. Lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö. Ja minä kävisin sisälle Jumalan alttarin tykö, sen Jumalan tykö, joka minun iloni ja riemuni on, ja kiittäisin sinua kanteleilla, Jumala, minun Jumalani" (Ps. 42:5; 43:3, 4.) Temppeli ja temppelivuori oli israelilaisen kunnia ja kerskaus. Sen tähden psalmien veisaaja paneekin hänen suuhunsa nämä sanat: "Sionin vuori on kauniilla paikalla, koko maan ilo, pohjan puolella suuren kuninkaan kaupunki. Menkäät Sionin ympäri ja piirittäkäät häntä, lukekaat hänen torninsa. Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille" (Ps. 48:3, 13, 14.) Temppeliä ja Jerusalemia ei israelilainen voinut koskaan unhottaa, ei edes pahimpinakaan ahdistuksen ja vastoinkäymisen aikoina. "Jos minä unohdan sinut, Jerusalem, niin olkoon minun oikea käteni unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ell'en minä sinua muista, ell'en minä tee Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni" (Ps. 137:5, 6.) Niin veisasi israelilainen Babelin vankeudessakin ja ikävöitsi aikaa, jolloin saisi luvan palata Jerusalemiin.