Ennen menoamme moskeaan, joka on tämän juhlallisen paikan toisessa päässä, seisoimme muutaman minuutin n.s. "kultaisen portin" luona, josta on paras näköala Öljymäelle päin, Josafatin laakson tuolle puolen, jossa Kidronin oja juoksee. Tästä alas laaksoon on muuri huimaavan korkea ja jyrkkä. Laakson syvyys on laskettu 150 jalaksi. Mahdollisesti kyllä evankelistan kertomus Jesuksen kiusauksesta tarkoittaa juuri tätä paikkaa, koskapa sanotaan perkeleen vieneen hänet pyhään kaupunkiin temppelin harjalle ja kehottaneen häntä uhkarohkeasti heittäytymään siitä alas (Mat. 4:5, 6.) Muurin ulkopuolella juuri tällä kohdalla on laakson rinteessä suuri muhammettilaisten hautausmaa, jossa hyvin suuri joukko hautakiviä muistuttaa, että se paikka on muhammettilaisillekin rakas. He tahtovat tulla sinne haudatuksi, tämän laakson rinteeseen, muurin viereen, jonka päällä suuri temppeli on. Muhammettilaisten kesken on tästä paikasta ja sen suuresta merkityksestä tarina, että juuri siellä on viimeinen tuomio tapahtuva. Minulle kerrottiin tämä tarina siten, että, kun viimeinen päivä tulee, silloin Kristus istuu tuomioistuimellansa Öljymäellä ja Muhammed moskean puolella laaksosta. Heidän välillään on silta, kapea kuin hiuskarva, ja sitä myöten täytyy kaikkein ihmisten astua. Niillä, jotka ovat olleet hyvät s.o. uskolliset Allah'in (jumalan) palvelijat, ja täyttäneet kaikki käskyt ja määräykset on suojelus-enkelinsä, jotka varjelevat heitä putoamasta kapealta sillalta, niin että he onnellisesti pääsevät sitä myöten ylös paratiisiin. Mutta pahoilla ei ole suojelus-enkelejä, jonka tähden heidän auttamattomasti täytyy pudota syvyyteen.

Mutta paikka ei ole rakas ainoastaan mnhammettilaisille, vaan myöskin juutalaisille vielä tänäkin päivänä. Sitä todistaa laakson toisella puolella vastapäätä, Öljymäen juurella oleva juutalaisten hautausmaa, jossa myöskin näkyy hautapatsas toisensa vieressä. Juutalaisetkin tahtovat saada viimeisen leposijansa niin lähelle kuin mahdollista pyhää kaupunkia Jerusalemia. Kerrotaan monen varakkaan juutalaisen jo eläessänsä ostavan sieltä itselleen hautapaikan ja antavan omaisilleen määräyksen itsensä sinne hautaamisesta. Juudan kansa odottaa myöskin tuomion tapahtuvan juuri tässä laaksossa. Se heidän odotuksensa luultavasti perustuu muun muassa seuraavaan ennustukseen pyhässä raamatussa: "Sillä katso, niinä päivinä ja sillä ajalla, koska minä Juudan ja Jerusalemin vankeuden palautan, tahdon minä koota kaikki pakanat ja viedä heitä alas Josafatin laaksoon ja tahdon siellä heidän kanssansa riidellä minun kansani ja minun perimiseni Israelin tähden, jonka he pakanain sekaan hajoittivat" (Joel. 3:1, 2.) Laaksossa muuten nykyään kasvaa tiheä öljypuumetsä, hyvin virkistävä matkustavaiselle, joka etäämpänä näkee ainoastaan paljaita, ruohottomia, kivisiä hiekkavuoria ja mäkiä.

Temppelin paikka on siis jälellä, mutta temppeli, Israelin temppeli, on poissa. Sille kävi niin kuin Jesus oli ennustanut, että siihen ei jäänyt kiveä kiven päälle, koska Jerusalemin asujamet eivät etsikko-aikaansa tunteneet, vaan paatuivat sydämmissänsä yhä enemmin, kunnes synnin mitta tuli täydeksi. Silloin alkoivat Jumalan vanhurskaan tuomion seuraukset näkyä. Ei edes ihana temppelikään säilynyt, koska siinäkin pidettiin jumalatonta menoa. Jo profeetta Hesekiel aikanaan kirjoittaa, mitä kauhistusta harjoitettiin ihan tämän Jumalan temppelin vieressä ja mitä epäjumalanpalvelusta yksin "Israelin huoneen vanhimmatkin" pitivät salassa, sanoen: "Ei Herra näe meitä, Herra on maan hyljännyt." (Jes. 8:12.) Epäjumalanpalvelus ja kauhistus kasvoivat sitte lakkaamatta eri muodoissa. Ja vaikka Herra tuon tuostakin lähetti rangaistuksia, paatui kansa kuitenkin ja poikkesi pois Herran teiltä. Jesus aikanansa lausui temppelistä nämä muistettavat sanat, jotka ilmoittavat, minkälainen elämä siinä vallitsi: "Kirjoitettu on: minun huoneeni pitää rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet ryöväritten luolaksi" (Mat. 21:13.) Jumalattomuuden hirvein hedelmä oli kuitenkin "vanhurskaan", "kunnian Herran" ristiinnaulitseminen. Tästä julmasta rikoksesta ja monesta muusta törkeästä synnistä täytyi tulla rangaistus, eikä se kauan viipynytkään. Joitakuita vuosikymmeniä ainoastaan ehti kulua siitä, kun "Pyhän" veri tuli tämän kansan ja sen lasten päälle, niin kaupunki ja temppeli jo hävitettiin. Silloin hätä ja kauhu olivat niin suuret, että historioitsija ei tiedä kertoa mitään sen vertaista. Temppeli hävitettiin tulella, jonka roomalainen sotamies siihen heitti. Historioitsija Josefus, joka itse näki tämän hävityksen, on siitä kirjoittanut seuraavat sanat: "Kun tulipatsas nousi taivasta kohti, näytti kuin olisi koko vuori, koko kaupunki perustuksia myöden palanut, ja kuitenkin oli tulen hävitys vähäinen verivirtoihin nähden. Tätä katsellessaan moni, joilta nälkä oli suun sulkenut, avasi sen valittamaan. Valituksiin, joita kuului temppelistä, vastasi valitus kaikuna kaupungista; niiden välillä kajahteli legioonain julma sotahuuto, niin että Perean vuoret kammottavasti kumahtelivat. Hiljaisempina hetkinä kuului liekkien räiskettä ja kuolevaisten tuskaisia huokauksia ja viimeisiä hengenvetoja, jotka äänet sitte taas hämmentyivät uusiin valituksen purkauksiin. Nyt ei enää ketään säästetty. Vanhukset ja lapset, miehet ja naiset, papit ja kansa, armoa pyytävät ja vastarintaa tekevät, kaikki surmattiin. Tuhansia kuoli liekkeihin" ("Juut. Sota" VI, 4, 5.) Tuomio alkoi Jumalan huoneessa varoittavaksi muistutukseksi kaikille ajoille, että Herra on vanhurskas eikä anna itseään pilkata.

Seisoessamme tässä temppelin edustalla, jossa historioitsijan sanain mukaan kerran tulvi niin hirveitä verivirtoja ja onnettomain valitushuutoja kaikui, täytyi minun tunnustaa, että kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini. Pitempään ajatteluun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä "chavassi" ja sotamies jo malttamattomina odottivat meitä muhammettilaiseen moskeaan, jonka oven edessä me jo melkein olimmekin. Niin kauan me kuitenkin vielä viivyimme, että pikimmiten ehdimme katsahtaa tämän temppelin ulkomuotoa. Näöltään se ei suinkaan ole vanhan liiton temppelin muotoinen, sen, joka on kuvattuna vanhan testamentin pyhissä kirjoissa ja josta näimme mallin rakennusneuvos K. Schickin luona. Ei, päin vastoin on rakennusmuoto byzantiinilais-kristillinen, jollaista jo olin nähnyt Konstantinopolissa, varsinkin Hagia Sofian moskeassa. Keskikupu, muodoltaan kuin alassuin käännetty pata ja väriltään pikimusta, on suuri ja majesteetillinen; seinät ovat hyvästi hakatuista kivistä. Luullaan, että Abd el Melik on rakentanut tämän moskean noin vuonna 688, eikä suinkaan Omar, vaikka sillä on hänen nimensä. Ja nyt astumme sisään. Oven eli sisäänkäytävän vieressä, joka on suurenmoinen, seisoo vartioita, kädessä päällyskenkiä tai tohveleja, jotka meidän täytyy vetää jalkaamme, ett'emme saastuttaisi temppeliä. [Muhammettilaiset itse tavallisesti käyttävät päällyskenkiä, jotka he riisuvat moskeaan mennessään; taikka menevät he sinne myöskin paljain jaloin. Tavallisesti on vartijoilla koko joukko laadultaan hyvinkin huonoja kenkiä, joita he juomarahasta antavat muukalaisten käytettäviksi. Ne sidotaan nauhoilla jalkoihin.] Sisään astuessa kiintyy heti huomioon salaperäinen puolihämärä, joka tietysti viehättää enempiä ihmisiä. Seinissä on kaikkialla mosaikkiteoksia, marmoria, kultaa j.n.e. Kalleudet häikäsevät silmää kaikkialla. Keskellä temppeliä on pylväs-aitaus aika suuren, epätasaisen kallion ympärillä, joka tavallisesti on verhottuna vihreällä esiripulla, että syrjäiset eivät saa nähdä eikä koskea sitä. Esirippu oli nyt poissa, en tiedä, mistä syystä. Muutamat luulevat kalliota juuri siksi paikaksi, jossa Israeli muinainen uhrialttari oli. Onko siinä luulossa mitään perää lienee nyt enää vaikea saada todistetuksi. Pyhässä raamatussa kuitenkaan ei mainita mitään kalliota temppelin sisällä. Mutta merkillistä kuitenkin on kaikissa tapauksissa, miten se kallio on tullut juuri siihen paikkaan, jossa täytyy olettaa temppelin kerran olleen. Että kallio on muhammettilaisista kallis ja suuressa arvossa, minun tuskin tarvitsee huomauttaakaan. Hiljaa astuskelimme täällä ympäri hienoja, kalliita mattoja myöten, joilla koko lattia on peitetty. "Chavassimme", hyvin puhelias mies, keskeytti usein ajatuksiamme huudahtamalla kovalla äänellä saksaksi: "vanha kivi" tai "mosaikki." Eipä hän juuri osannutkaan paljon enempää saksaa, vaikka koetti paraan kykynsä mukaan käyttää hyväkseen pientä sanavarastoansa. Hän oli puhuvinaan saksaa, mutta sanat olivat luultavasti arabialaisia, joihin hän vain pani saksalaiset päätteet. Hullunkurisempaa sekasotkua minä en ole koskaan kuullut. Molemmat matkakumppanini, jotka olivat synnynnäisiä saksalaisia, ymmärsivät siitä hyvin vähän; minä perehtymättömänä Saksan kieleen, tietysti vielä vähemmän. Hänestä meillä siis ei ollu suurta apua ottaessamme selkoa tämän paikan merkillisyyksistä. Matkakäsikirjaimme avulla saimme selvittäytyä. Paitsi mainittua kalliota kiintyi huomioon saarnatuoli, josta eräinä aikoina myöskin opetetaan muhammettilaista uskonoppia, ja maanalainen käytävä sekä siitä reikä ylös päin, josta Muhammedin kerrotaan nousseen taivaaseen. Että muhammettilaiset myöskin uskovat tätä tarinaa, tarvitsee tuskin mainitakaan. Joka uskonnossa on salaisoppinsa, ja tämä kuuluu muhammettilaisuuteen. On monta muutakin varsin omituista ja hullunkurista kertomusta, mutta en huoli niissä viipyä. — Päämoskeasta lähdettyämme menimme n.s. "Aksa-moskeaan", joka on ihan entisen temppelipihan ulkolaidan vieressä ja alkuaan on ollut kristittyjen basilika (kirkko). Näytettiin meille vielä entistä Betesdan lammikkoa, joka nykyään ei ole muuta, kuin hiekkahauta. Tästä lammikosta, johon niin likeisesti liittyy yksi Jesuksen suuri ihmetyö, se, josta Johannes kertoo evankeliumissaan (5:1-9), on Amerikan konsuli Jerusalemissa Henry Gilman antanut seuraavan kertomuksen, joka lienee huomioon otettava, koska se perustuu tutkimuksiin tällä alalla. Hän kirjoittaa:

Merkillisemmistä löydöistä vanhassa kaupungissa vuoden 1890 kuluessa on Betesdan lammikon löytö kaikkein tärkein ja huomattavin. Kuten tietty on "Birket Israel" nimistä paikkaa viime aikoina luultu Betesdan paikaksi, mutta algierilaisten munkkien kaivelemiset ristiretkeläiskirkon St. Annan takana (idän puolella, lähellä Stefanin porttia) ovat vähitellen kääntäneet yleisen mielipiteen viimemainitun paikan puolelle. Tätä luuloa vahvisti vielä sekin, että löytyi kallioon hakattu, vettä sisältävä reikä, joka ulottui kolmen päällekkäin olevan rakennuksen jäännösten lävitse. Sittemmin on kaivamalla saatu näkyviin jäännökset kahdesta holvirivistä, viidestä holvikaaresta kummassakin, joista alempi kivi oli vedessä. Munkkien tarkkaa työtä on vielä palkinnut sekin, että äskettäin löytyi toinen vesipaikka äsken mainitun länsipuolella, joka kaikki soveltuu yhteen niiden Betesdan kuvausten kanssa, joita ovat tehneet jo niin aikaisin, kuin neljännellä vuosisadalla kirkko-isät sekä kristityt pyhiinvaeltajat ja kirjailijat. Äsken löydettyjen ja Johanneksen evankeliumissa (5:2) mainittujen holvikaarien luvun yhtäpitävyys ei voi olla herättämättä huomiota.

Kallioon hakatut portaat johtavat alas veteen. Vanhan kristillisen kirkon rauniot peittävät koko paikkaa. Ylemmän holvirivin jäännökset ulottuvat veden yläpuolella suorakulmaisesti pohjoisseinästä kirkon alaiseen kryptaan (kammioon) ja kuori voidaan vielä selvään erottaa itäpäässä, vaikka rappeutuneena. Kun otettiin pois sora ja roju viidennestä holvikaaresta kuorien länsipuolelta, tuli näkyviin paras kaikista näistä löydöistä, jäännöksiä seinämaalauksesta. Se löytö tapahtui viime pääsiäisen edellä eli noin 18 p:nä Huhtikuuta. Tämä maalaus kuvaa enkeliä astumassa alas veteen seoittamaan sitä; veden seoitusta kuvaavat soveliaat, öljyvihreän väriset ristikkäis- ja aaltoviivat, joita on varjosteltu mustalla, ja jotka enemmän muistuttavat egyptiläistä kuvakirjoitusta, kuin uus-aikaista taidetta ja ympäröivät enkelinkuvaa joka taholla. Enkelin oikea käsi on luultavasti ollut ylösnostettuna, mutta se on sittemmin tarkkaan pois pyyhitty arvattavasti muhammettilaisten toimesta, kuten heillä muinoin oli tapana tehdä mahtavuutensa aikoina. Samoin on käynyt myöskin enkelin kasvoille. Pään ympäri maalattu pomeranssikeltainen seppele on vielä jäljellä, ainoastaan vähän vahingoittuneena. Veden rajaa näyttää osottavan leveä punainen viiva, joka on maalauksen rajana ja suorakulmion muotoisena ulottuu veteen, ehkä kuvaten porrasta tai holvikaaren perustusta.

Tämän viidennen kaaren itäpuolella on jäännöksiä toisesta samoin seinään maalatusta kuvasta, jonka luullaan olleen Vapahtajan kuva. Nähtävästi tahallaan pois raavitun pään ympärillä on vielä jäljellä osa seppeleestä ja maalauksen ulkonurkassa alhaalla näkyy vähä sinistä pukua. Vahinko, että nämä seinämaalaukset, joiden värit löytäessä olivat hyvin kirkkaat, ovat sitte paljon vaalenneet, niin että sininen nyt näyttää himmeältä tuhkaharmaalta. Punainen ja keltainen väri ovat kuitenkin säilyneet vähän paremmin.

Löydöt voidaan lyhyesti sovitella yhteen näin:

Ensin on raunioita peittävä sora, jolle on rakennettu enemmin tai vähemmin uus'aikaisia turkkilaisia huoneita; sen alla on ensinnä pieni kirkko kuorineen ja tämän alla krypta (kammio) viisine holvikaarineen, joissa maalaukset ovat; ja neljänneksi ja viimeiseksi on kaiken tämän alla itse vesipaikka, hakattu lujaan kallioon, ja sen viidessä holvikaaressa on muuraus hyvästi säilynyt. Historiallisten ja muiden todistusten nojalla minä en vähintäkään epäile, että tämä viimemainittu on oikea "Betesdan lammikko."

Vielä näytettiin meille Pilatuksen palatsia y.m. Me kuitenkin jo olimme hyvin väsyksissä kaikkein näiden merkillisyyksien katselemisesta, kun kuumuuskin sitä paitsi oli erittäin rasittava. Sen tähden jätimme koko tämän rakennusryhmän ja palasimme rauhalliseen Johanniittein vierasmajaan, ja ilta vietettiin puhellen ja hengellisiä lauluja veisaten, joita eräs matkustavaisista säesti harmoniumilla. Auringon lasketessa alkoi muhammettilaisten suuri, kuukauden pituinen paasto, n.s. "ramadan." Kovalla ampumisella ilmoitettiin tämän paasto-ajan alku. Sen kestäessä sitte on hiljaista päivillä, mutta hirmuista mellastusta öillä, jolloin muhammettilainen oikeastaan saa tyydyttää vatsansa ja suunsa vaatimuksia. Näin päättyi ensimmäinen päivämme Jerusalemissa.