Seuraava päivä oli sunnuntai. Jo hyvin aikaisin aamulla herätti meidät suloisesta yöunestamme sekä roomalais- että kreikkalais-katoolisten kirkonkellojen helinä. Kello ei vielä ollut viittäkään, kuin ne alkoivat soida meille kyllin tutulla tavallaan. Tämä soittokin enensi päivän juhlallisuutta ja muistutti pakanain keskellä Herran päivää. Aikaisimmasta aamusta asti oli päivä taas erinomaisen kirkas ja koko luonto virkisti meitä. Ensinnä kääntyi katse taaskin Öljymäelle ja Getsemaneen, joissa näytti ihmeellinen sabbatin hiljaisuus vallitsevan. Lyhyen aamurukouksen jälkeen laskeuduimme alakertaan, jossa vierasmajan ruoka- ja seurustelusali on, ja ystävä v. R. istahti harmoniumin eteen ja alkoi soittaa J. Meyfartin tuttua ylevää virttä, joka on N:o 500 uudessa ruotsalaisessa virsikirjassammekin. Harvoin olen niin täydestä sydämmestä veisannut tätä virttä kuin nyt. Juhlallisina ylenivät sen säveleet kohti taivasta. Vallitsihan mielessämme se ihmeellinen tieto, että nyt saimme viettää sunnuntaimme, Jesuksen ylösnousemisen ihanan muistopäivän, siinä kaupungissa, jossa tämä käsittämätön tapaus kerran oli tapahtunut, vaikkapa siitä jo olikin kulunut vuosisatoja. Sitte istuimme kukin, kädessä uusi testamentti, ja syvennyimme sen jumalallisiin salaisuuksiin, ammentaen siitä janoaville sieluillemme ijankaikkisen elämän vettä.
Aika kului nopeasti ja kello lähestyi yhdeksää, jolloin jumalanpalvelus oli alkava saksalaisessa kirkossa. Ystävällisen isäntämme seurassa astuimme kirkkoon pitkin jo jonkin verran tuttuja katuja, joilla tavallinen jokapäiväinen elämä vallitsi. Muhammettilaiset eivät yleensä vietä pyhäpäiväänsä samoin kuin me kristityt. Ja heidän lepopäivänsä onkin perjantaina. Luonnollisesti he silloin tavallisesti menevät hetkiseksi moskeaan, mutta muuten on päivä muiden kaltainen. Tämä oli kuitenkin nyt päivillä vähän hiljaisempi siitä syystä, että, kuten mainittu, paasto oli alkanut edellisenä iltana auringon laskiessa ja että he koko paaston aikana eivät saa syödä, ei juoda eikä poltella auringon ylhäällä ollessa. Yöllä sitä vastoin, kun aurinkoa ei näy, saavat he mielin määrin tehdä sitä kaikkea. Sen tähden ovatkin yöt tähän aikaan meluisemmat, kuin päivät, koska muhammettilaiset päivillä tavallisesti nyt makaavat tai muutoin istuvat hiljaa ja puoliunissaan ilman työttä. Kaikki siis olikin meidän matkallamme jotenkin äänetöntä ja hiljaista. Saksalainen kirkko on keskellä vanhan suuren katoolilaisen kirkon raunioita. Ihan lähellä "pyhän haudan kirkkoa", siinä jotenkin keskellä kaupunkia. Se on hyvin pieni, synkkä ja epämukava, mutta saimme kuulla, että oli aikomus piakkoin rakentaa uusi kirkko, johon jo oli valmiit piirusukset ja tarpeellinen paikka lahjoitettuna ihan nykyisen kirkon vieressä sekä riittävä rakennusrahasto. Seurakunta ei ollut suuri; ainoastaan noin 50 henkilöä oli kokoontunut jumalanpalvelukseen. Sanomattoman suloiselta tuntui olla taas yhdessä Jumalan seurakunnan kanssa, rukoilla, tunnustaa syntinsä, veisata virsiä, kuulla sanaa ja saada Herran siunaus. Se virkisti sydäntä ja mieltä, kuin sade, joka kostuttaa kuivaa maata. Apulainen B. saarnasi, hyvin pontevasti teroittaen mieliimme sanan voiman tärkeyttä. Pastori S., joka hoitaa Jerusalemin saksalaista seurakuntaa, oli matkustanut Jaffaan "diaspora-seurakuntaan", joka on sama kuin meillä kappeli, päästämään tämänvuotista rippikoulunuorisoa Herran ehtoolliselle.
Jumalanpalveluksen jälkeen menimme "pyhän haudan kirkkoon", joka on ihan saksalaisen kirkon vieressä ja jonka ovet nyt olivat auki matkustaville. Sen asema ei suinkaan ole valtaava, se on hyvin ahtaassa paikassa, rakennusten ja vanhain raunioiden välissä. Sen edustalla on pieni, säännötön tori, jossa suuri joukko kauppiaita oleskelee, tarjoellen ohikäyville kaikenlaisia pikku tavaroita, jotka varsinkin soveltuvat kreikkalais- ja roomalais-katoolilaisille pyhiinvaeltajille. Oli siinä kaikenlaisia rinnalla kannettavia ristejä, monenlaisesta puusta tehtyjä helminauhoja, Jordan'in kiviä, jumalan kuvia y.m.s. Mutta koska me emme olleet "pyhiinvaeltajia", emmekä myöskään kuuluneet kreikkalaiseen eikä roomalaiseen uskoon ja koska niistä tavaroista enimmät olivat jotenkin kalliit, astuimme ostamatta ohitse, toivoen saavamme vielä muualtakin ostella muistoksi sellaisia ja ehkäpä paljon huokeammasta. Paitsi näitä kaikenlaisia kauppiaita oli siellä myöskin suuri joukko kerjäläisiä, joista moni näytti raajarikolta ja ontuvalta, ja jotka jo edellä mainitulla surkealla äänellä kiihkeästi anoivat almua. Ja juuri kirkon edessä heillä lieneekin hyvä saalis, koska kirkosta lähtiessä luultavasti monenkin sydän on heltynyt lempeäksi ja anteliaaksi. Astuessamme kerjäläisjoukon saattamana kirkon ovelle kohtasimme siinä muutamia munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka jo olivat toimittaneet jumalanpalveluksensa ja nyt iloisen näköisinä palasivat "pyhästä paikasta."
Meillä oli siis edessämme toinen Jerusalem'in merkillisistä paikoista. Edellisenä päivänä olimme seisoneet vanhan liiton, lain ja lupauksen liiton kukkulalla, Morian vuorella, joka ei ole kaukana. Nyt taas seisoimme uuden liiton kukkulalla, jota Jesus kerran kasteli verellään silloin, kun valmisti armon ja totuuden liiton ijankaikkisiksi ajoiksi. Siinähän sanotaan olevan Golgatan mäki, jonka lähellä Jesuksen hauta oli pyhän raamatun todistuksen mukaan. Se oli entisen, sittemmin hävitetyn Jerusalemin muurien ulkopuolella; nyt se on keskellä nykyistä Jerusalemia. Samoin kuin monesta muulta pyhän maan paikasta, on tästäkin tutkijain kesken ollut ja on vieläkin eri mieliä. Enimmäkseen ovat mielipiteet käyneet kahteen eri suuntaan. Muutamat luulevat, että Golgata oikeastaan on n.s. "Jeremiaksen kunnas", joka on Damaskus-portin edessä ja siis myöskin nykyisen Jerusalemin muurien ulkopuolella. Toiset, nykyisimmät tutkijat, joista mainittakoon rakennusneuvos K. Schick, joka on asunut Jerusalemissa 43 vuotta ja uutterasti tutkinut näitä asioita sekä tehnyt paljon arvokkaita kaavojakin vanhasta Jerusalemista, ovat tulleet siihen vakuutukseen, että "pyhän haudan kirkko" on oikeassa paikassa. Minun ei luonnollisista syistä sovellu virkkaa sanaakaan asiasta, ei tähän eikä toiseen suuntaan, vaikka kirkon nykyinen paikka minun tunteelleni oli hyvin vieras. Minähän olin mielikuvitukseni avulla tehnyt vallan toisen kuvan Golgatasta ja haudasta, joka "oli kallioon hakattu"; mutta olkoon se sinänsä. Tutkijain vakuutuksen mukaan on siis Golgatan mäki edessämme; kirkon ovet ovat juuri auki ja meillä siitä on tilaisuus astua sisään tarkemmin katselemaan tätä merkillistä, joka kristityn sydämmelle kallista paikkaa, jossa "kunnian Herra" kerran sanomattomissa tuskissa antoi henkensä taitelussa pimeyden voimia vastaan, kun hän kantoi maailman syntivelkaa ja joi vihan kalkin viimeiseen pisaraan asti; jossa kerran aurinko pimeni, kuoleman synkkä varjo peitti maan, kallio halkesi ja haudat aukenivat; jossa hän lepäsi haudan hiljaisessa kätkössä ja kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista. Miten elävinä ja voimakkaina olivat nyt sieluni silmäin edessä kaikki nämä tapaukset, joista olin niin monesti ennen lukenut ja esittänyt seurakunnalle! Minä aloin niitä uudestaan muistella ja ne kuvautuivat eteeni niin selvinä, kuin olisivat ne juuri nyt tapahtuneet.
"Pyhän haudan kirkko" on kaunis, muhkea rakennus tai oikeammin ryhmä merkillisiä rakennuksia, jotka välttämättä vetävät puoleensa matkustavaisen huomiota. Siinä on ensinnäkin kaunis "kupoolikirkko", jonka päällä muhkea, musta kupu lepää, oikea mestariteos raudasta, jonka kustannukset Venäjän keisari Alexander II ja Ranskan keisari Napoleon III suorittivat Krimin sodan jälkeen ja jonka eri osat ovat tehdyt Euroopassa ranskalaisten ja saksalaisten rakennusmestarien johdolla ja sitte kuljetetut laivoilla Jaffaan sekä sieltä kameeleilla Jerusalemiin. Sitä paitsi on siinä kaksi muuta suurta kirkkoa ja niissä koko joukko pienempiä kappeleja eri uskokunnille. Katoolilaisilla, kreikkalaisilla, venäläisillä, armenialaisilla, koptilaisilla, abessinialaisilla on kaikilla eri osansa tässä kirkkoryhmässä ja kaikkiin niihin on eri ovet rakennuksen sisältä, jonne ulkoa on ainoastaan yksi pääportti. Moni kirkkokunta on siten koettanut saada itselleen osan tästä pyhästä paikasta ja kaikki ne pitävät omaisuuttansa suuressa kunniassa. Kaikki myöskin koettavat kilvan koristella kappelejansa. Sen tähden on siellä runsaasti kultaa, hopeaa, maalauksia, taideteoksia y.m. Oikein täytyy hämmästyä ja kummastua nähdessään kaikkea sitä rikkautta ja komeutta, kuin sisään astuessa leviää silmäin eteen. Ainakin mitä tähän paikkaan koskee, voidaan sanoa, että uhraavaisuus on ollut ja on suuri eri uskokuntiin kuuluvilla kristityillä. Itse ulkofasaadi ei ole erittäin merkillinen, vaan tekee kuitenkin suurenmoisen vaikutuksen. Kaksi mahtavaa göötiläistä portaalia (pääovea) pilareineen on todistuksena ristiretkien ajalta. Jo niissäkin on koko joukko koristuksin ja maalauksia; siihen nähden ei ole mitään säästetty. Etehisen astuttua näkyy ensinnä suuri, suorakulmion muotoinen kivi, joka makaa keskellä lattiaa. Kalliita lamppuja riippuu sen päällä, levittäen sille salaperäistä välkettä. Se on n.s. "voitelus-kivi", jolla Jesuksen pyhän ruumiin sanotaan maanneen voideltaessa ennen hautaan panoa. "Pyhiinvaeltaja", tultuaan kiven luo, lankee tavallisesti polvilleen hartaasti ja liikutettuna suutelee sitä ollen lujasti vakuutettu, että on huulillaan koskenut samaa kiveä, jolla hänen Herransa kerran on levännyt. Kun sitte etehisestä, jossa tämä kivi on, noustaan oikealle päin ylös rappusista, jossa on noin 18 porrasta, tullaan n.s. Golgata'lle, siis siihen paikkaan, jossa Jesus naulittiin ristiin kahden ryövärin keskelle ja jossa hän, kestettyään ankaran taistelun pimeyden voimia vastaan, pilkattuna ja häväistynä kallisti päänsä ja antoi ylön henkensä. Matkustavaiselle näytetään maasta niitä reikiäkin, joissa Jesuksen ja ryövärien ristit muka ovat seisoneet; näytetäänpä kalliossa myöskin rakoa, joka syntyi maan järistyksestä Jesuksen kuollessa ristillä. Se on ympäröity leveällä hopeavanteella merkiksi, että "pyhiinvaeltajat" ja muut helpommin löytäisivät sen. Vapahtajan viime hetkien tapahtumia koetetaan siis tässä tehdä ilminäkyviksi katsojille. Kaikki tämä, johon huomiota käännetään, kuitenkin enemmän vain seoittaa mieltä, kuin siinä herättää juhlallisia tunteita. Ken on lukenut ja vakavasti tutkinut evankeelista historiaa, hän on tehnyt itselleen ihan toisenlaisen kuvan tästä paikasta, ja tuskinpa vain kukaan saanee ajatuksissaan syntynyttä kuvaa ja tätä paikkaa mihinkään sopusointuun keskenään. Suuri joukko kalliita lamppuja levittää salaperäistä valoaan tähän hiljaiseen paikkaan.
Me laskeudumme alas samoja rappusia, kuin nousimme n.s. Golgatalle, astumme voitelus-kiven ohitse ja menemme suoraa päätä suureen pääkirkkoon. Se on jotenkin avara ja hyvin korkea, pyöreä rakennus ("rotunda"), jota moni on verrannut Rooman "panteoniin." Paitsi suunnattoman suurta joukkoa kalliita lamppuja, valaisevat sitä myöskin ikkunat korkeassa kuvussa. Ylt'ympäri seiniä on pylväitä ja keskellä pieni kappeli mustasta marmorista, jonka sisällä on se paikka, jota oikeastaan sanotaan "Jesuksen haudaksi." Astuessamme kirkkoon näimme kappelin edessä muutamia hartaita munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka kyynelsilmin kumartuivat syvälle alas suutelemaan lattiakiviä. Koko heidän käytöksessään näkyi syvintä kunnioitusta tätä pyhää paikkaa kohtaan, jonka edessä he odottelivat pääsyä kaikkein pyhimpään, itse hautaan. Ensin tullaan n.s. "enkeli-kappeliin", jonka laattialla on se kivi, jonka päällä istuen enkeli ilmoitti Jesuksen ylösnousemisen. Luolan eli haudan ulkopuoli on koristettu parvekkeilla ja karniiseilla, veistoksilla ja pikku pylväillä. Oven eteen on asetettu 4 erittäin kaunistekoista, korkeaa lamppua ja oven päällä riippuu 14 pientä, hienotekoista hopealamppua. Näistä monista lampuista leviää lumoavaa, hämärää valoa tähän salaperäiseen paikkaan. Hautaan astutaan hyvin kapeasta ja matalasta aukosta, joka aina on avoinna kävijöille. Koko sisus on verhottu valkoisella marmorilla, niin että nyt ei enää oikeastaan voi saada varmaa vakuutusta, onko tässä kohden alkuaan ollut hauta kalliossa. Luola on ainoastaan 7 jalkaa pitkä, joten sinne siis yht'aikaa mahtuu ainoastaan kaksi tai kolme henkeä katselemaan. Oikealla puolen on se paikka, johon tarinan mukaan Jesuksen ruumis laskettiin ulkonevalle kallion särmälle. Tämäkin penkki eli kallioporras on verhottu valkoisella marmorilla. Suuri joukko kulta- ja hopealamppuja palaa sisällä ainiaan. Tuntemattomat kristityt, varsinkin itäisistä ja katoolisista maista, pitävät itseään sanomattoman onnellisina, jos kerrankin saavat täällä laskeutua polvilleen ja toimittaa hartauttansa. Harvoin, tuskinpa koskaan on paikka ihan tyhjänä hartaista ihmisistä.
Paitsi näitä paikkoja mainittakoon vielä maan-alainen Helenan kirkko eli, niinkuin sitä myöskin nimitetään, "kirkko, josta oikea risti löytyi." Siihen laskeudutaan lyhyitä rappusia myöten. Se on koristuksiltaan paljon yksinkertaisempi, kuin muut ja näyttää hyvin vanhan-aikaiselta. Tarinan mukaan juuri sieltä löysi kuuluisan keisari Konstantinus Suuren äiti Helena oikean ristin, jonka juutalaiset olivat heittäneet samoin kun molempain ryövärein ristitkin syvään kaivoon.
Yleensä on mahdoton täydellisesti esittää tai kuvata "pyhän haudan kirkkoa" eri osineen. Jos lukijani joskus ovat käyneet kreikkalais-katoolisessa tai roomalais-katoolisessa kirkossa, voivat he itse sen mukaan summita tästäkin kuvan, joka jonkin verran vastaa todellisuutta. Ahdistusta tuntuu protestanttisen kristityn mielessä hänen palatessaan "pyhän haudan kirkosta"; siellä on niin paljo, joka on ihan vastoin yksinkertaista raamatullista kertomusta Jesuksen haudasta, joka oli hakattu kallioon, että mielelläänkin jättää tämän kirkon kaikkine kalleuksineen ja koristuksineen. Niin tuntui ainakin minusta. Pyhän raamatun yksinkertainen kertomus on paljon arvokkaampi, kun kaikki se kulta, hopea, y.m., joka on uhrattu tähän paikkaan monen vuosisadan kuluessa. Tosin on helppo ymmärtää syyt, jotka ovat herättäneet tämän uhraamis- ja koristamishalun; mutta kuitenkin olisin tässä paikassa, jonne olin sydämmestäni ikävöinyt kerran päästä, toivonut tapaavani enemmän yksinkertaisuutta, enemmän tosiraamatullista. "Ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on; mutta Jumala katsoo sydämmeen. Herran silmä katsoo uskoa." Niin ajattelin minä sydämmessäni. Häntä eivät miellytä ulkonaiset koristukset, kulta, hopea eikä komeus; vaan missä hän näkee sydämmen, joka on koristeltu uskolla ja rakkaudella, sinne hän tahtoo tulla vieraaksi. Siellä on Jesuksen oikea hauta, oikea lepopaikka.
Monta tuntia olimme viipyneet kirkossa ja palasimme asuntoomme ihan väsyksissä ruumiin ja sielun ponnistuksista. Iltapäivällä teimme retken kaupungin lähistöön muutamien saksalaisten ystävien seurassa, joita jo olimme ehtineet hankkia.
Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa lukijani Valitusmuurille eli Itkupaikkaan, johon juutalaiset joka perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. — Oli perjantai 25 p. Huhtikuuta, kun menimme tähän merkilliseen paikkaan, jota Jerusalemiin tulleiden matkustavaisten ei pidä jättää näkemättä. Vaikea meidän oli oppaatta löytää tuota paikkaa, joka on äärimmäisenä nykyisen temppelipaikan vasemmassa laidassa, lähellä Miftporttia. Kauan etsittyämme ja kyseltyämme saavuimme sinne viimein. Paikka ei itsessään ole merkillinen, mitenkään huomattava eikä puoleensa vetävä. Ei siinä näy mitään muuta, kuin muuri, joka nykyään osana kuuluu siihen suureen muuriin, joka tukee temppelipaikkaa, jolla Omarin moskea sijaitsee ja vieressä on ahdas sola, johon saattaa mahtua muutamia kymmeniä ihmisiä. Juutalaiset luulevat tätä muurin osaa jäännökseksi sen vanhan, rakkaan temppelin muurista, joka kerran oli heidän ylpeytensä, ja tosin se osa näyttääkin vähän vanhemmalta, kuin muu muuri. Mutta onko siinä luulossa mitään perää, on nyt enää niin monen vuosisadan jälkeen vaikea, jopa mahdotonkin ratkaista. Kuitenkin pysyvät juutalaiset lujina siinä uskossaan ja toimittavat siellä yli koko vuoden joka perjantai tavallisella hartaudella rukoushetkensä. Kuinka kanan he ovat niin tehneet, lienee vaikea sanoa; mutta kyllä se tapa johtunee ikivanhasta muinaiskertomuksesta, joka tämän kansan keskuudessa liikkuu. Tullessamme perille tapasimme siellä noin 40 juutalaista, miehet pitkissä viitoissaan ja naiset valkoisissa vaatteissa, vanhoja ja nuoria sekaisin, useimmilla kädessä kirja, jota he ahkerasti lukivat puoliääneen. Kirjoissa näytti olevan psalmit hebrean kielellä. Heidän näkönsä ja viitteensä hartaushetken aikana kiinnittivät huomiomme. Muutamat rabbinit, jotka on helppo tuntea heidän omituisista viitoistaan ja karvalakeistaan, olivat uutterimmat rukouksensa toimittamisessa. Monella oli silmät kyynelissä, huulet valituksessa ja koko muoto suruisena. Ei epäilemistäkään, että he toimittivat rukoustansa täydellä todella ja hartaudella. Sittemmin saimme kuulla, kun ihmettelimme, mitenkä he voivat itkeä yli koko vuoden, että juutalaiset tavallisesti keskuudestaan valitsevat tätä tarkoitusta varten sellaisia henkilöitä, joiden on helppo vuodattaa kyyneliä. Rukoustoimitus tapahtui seisoalla siten, että rukoilija, luettuaan muutamia sanoja, löi moneen kertaan päätänsä muuriin, luki taas muutamia sanoja, löi taas päätänsä muuriin ja koetti käsin syleillä rakasta paikkaa. Muuten myöskin näkyivät he lakkaamatta heiluttelevan ruumistaan kummallekin puolelle. Koko joukossa oli alituista liikettä, toinen tuli, toinen läksi. Yhtenään kuului hiljaista myrinää tästä rukoilevaisesta joukosta, joka toimittaa hartauttansa auringon laskuun asti. Vertaamalla heitä muurahaispesään voitanee saada jotenkin oikea kuva juutalaisista Valitusmuurin tykönä. Surettavan vaikutuksen teki katsojaan tämä jumalanpalvelus, tämä itkeminen ja valittaminen, johon ei tule mitään vastausta taivaasta ennen, kuin Juudan kansa todella kääntyy Herran tykö ja tunnustaa Jesuksen Nazaretistä Messiakseksensa ja Vapahtajaksensa. Että Israel on kirouksen tuomion alla ja soaistuna sen tähden, että se hylkäsi ja ristiinnaulitsi "kunnian Herran", siltä minusta taaskin tuntui katsellessani tätä joukkoa, joka itki ja valitti kaupungin ja temppelin kukistusta ja omaa onnettomuuttansa. Itsestään heräsi sydämmessäni kysymys: Milloin otetaan tuomio pois tältä kansalta? milloin se palaa Herran tykö? milloin tulee Israel vapahdetuksi? milloin sen silmät aukenevat? Vastaus viipyy ehkäpä vielä vuosisatoja; vaan että niin on tapahtuva, sitä ei voi epäillä kukaan, joka uskoo Jumalan sanan totuuden.