Me olemme nyt kävelleet ympäri kaupungin merkillisillä paikoilla ja siirtyneet aikoihin, jotka ovat aikaa sitte kadonneet, ja mieleemme on muistunut tapauksia, jotka todistavat Jumalan vanhurskautta ja rakkautta. Ja nyt siirtykäämme kaupungista ulos ympäristöön, etsimään sieltäkin vanhurskauden, rakkauden ja armon jälkiä. Alkakaamme vaelluksemme pitkin Via dolorosa'a (tuskien tietä), jota myöten tarinan mukaan kallis Vapahtajamme on käynyt Pilatuksen palatsista Golgatalle ja jossa mustat kirjaimet huoneiden seinissä kertovat meille eri kohtauksia tästä vaelluksesta, luultavasti tarkoittaen evankeelisen historian eri kohtia. Katu on monimutkainen ja sen varrella on monta huomattavaa paikkaa, esim. Ecce homo-kappeli, Beronikan kuva y.m., joiden luo emme kuitenkaan pysähdy, vaan kiiruhdamme ulos kaupungista. Katu päättyy Stefanin porttiin, joka on kaupungin itämuurissa. Siitä lähtiessä voidaan valita kaksikin tietä, joista toinen on jyrkkä ja kivinen, toinen vähän tasaisempi ja loiva. Kumpikin vie Josafatin laaksoon, jossa Kidronin oja juoksee. Ojan poikki, joka kuivana vuoden-aikana on kuivillaan, on silta. Tie viepi sitte Öljymäen juurelle, jossa se taas haarautuu. Stefanin portin vuori on jatkoa temppelivuoresta. Käännyttäköönpä kummalle hyvänsä tielle, niin aina tavallisesi kokoutuu ympärille joukko kerjäläisiä, jotka istuvat tien varrella, odotellen muukalaisia, joiden täytyy kulkea tästä, jos tahtovat päästä äskenmainittuihin paikkoihin. Enimmät näistä kerjäläisistä ovat raajarikkoja, jotka sauvojen ja keppien avulla laahaavat viheliäistä ruumistansa. Siinä on sokeita, ontuvia, spitaalisia, y.m., oikea viheliäisyyden ja tuskan kuva. Kaikki näyttelevät viallisia jäseniään ja huutavat kaikkein onnettomimmalla äänellä: "Bachschisch, chavadja bachschisch!" Ja ne, jotka eivät voi liikkua, työntävät sauvallaan esiin astian, johon almua sopii panna. Rynnäkkö heidän puoleltaan on niin ankara, että kovasydämmisimmänkin täytyy heltyä antamaan joku "megalik" (pieni turkkilainen raha, noin 4 pennin arvoinen). Nyt johduin ajattelemaan tapausta Jerikon luona, kun Jesus vaelsi viimeistä kertaa Jerusalemiin ja sokea Bartimeus istui tien varrella, kerjäten almua ohi kulkevilta, kuten Luukas kertoo evankeliumissaan (18:35-43).
Mutta jätämme nämä repaleiset vaivaiset, annettuamme heille jotakin ja siten osotettuamme edes vähän sääliä heidän viheliäisyyttänsä kohtaan ja jatkamme kävelyämme Kidronin ojan poikki vuoren juurelle, joka on mainitun laakson toisella puolen. Siinä on Getsemane, jonka mainitseminen herättää joka kristityssä pyhimpiä ja rakkaimpia muistoja ja syvimpiä tunteita ja ajatuksia. — Oli iltapäivä 24 p:nä Huhtikuuta, kun matkakumppanini ja minä ensi kerran saavuimme tähän meille niin tuttuun ja kuitenkin vielä näkemättömään paikkaan, jonka ohitse olimme jo edellisenä sunnuntaina ratsastaneet palatessamme Betaniasta. Yrttitarha, kuten sitä nimitetään evankeelisessa historiassa, on heti oikealla puolella, kun kaupungista päin tullaan Öljymäelle. Se on nykyään suorakulmion muotoinen ala, ympärillä sangen korkea savimuuri. Sisälle pääsee hyvin kapeasta ja matalasta portista, joka on tehty muurin itäosaan. Sisään astuessa johduin ehdottomasti kysymään: "Tämäkö tosiaankin on Getsemanen yrttitarha, joka minun ajatuksissani on muodostunut ihan toisen näköiseksi." Itse ala on nyt hyvin pieni; puiden luku on vähäinen: ainoastaan joitakuita öljypuita ja kahdeksan suurta sypressiä, joiden sanotaan olevan ikivanhat, jopa aina Jesuksen ajoilta asti. Paitsi näitä on vielä keskellä aitausta erittäin ihana, fransiskaanimunkkien hyvästi hoitelema kukkatarha, jossa kasvaa mitä kauneimpia ruusuja, leukoijia, hyasintteja y.m. Meidänkin siellä käydessämme oli eräs puvustaan helposti tunnettava fransiskaanimunkki kastelemassa kukkia, joiden ihanaa, huumaavaa tuoksua oli hiljainen, viileä ilta-ilma täynnä. Työhönsä näytti munkki olevan hyvin tyytyväinen; hän oli siellä kukastossa, kuin isä lastensa keskellä. Muurin sisäseinässä on monta n.s. katoolilaista asemaa eli komeroa, joihin sovitetut veistokuvat esittävät eri kohtia Vapahtajamme elämästä ja varsinkin hänen viime hetkistään. Italian kielisistä päällekirjoituksista voidaan aavistaa kuvien merkitystä. Näiden asemien eli komeroiden edessä toimittavat hurskaat katoolilaiset hartauttansa tässä hiljaisessa paikassa, johon kalleimpia muistoja liittyy. Sanomaton hiljaisuus vallitsi siellä sekä nyt että muinakin kertoina, kuin siellä kävimme. Olimme jättäneet taaksemme meluisen kaupungin viheliäisyyksineen ja siivottomuuksineen ja astuneet paikkaan, jossa hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Ihmeellinen, selittämätön tunne valtasi minutkin tässä paikassa. Tuntui vastustamatonta vetoa laskeutumaan polvilleni ja avaamaan sydämmeni rukouksessa Herralle. Huomaamatta ja ihan hiljaa tottelinkin tätä vetoa ja heittäydyin maahan täällä, jossa Herra Jesus kerran makasi kasvoillaan maassa ja kostutti sitä pyhällä ja kalliilla verellään. Kauan, aina pimeän tuloon asti olimme täällä, milloin kävellen, milloin levähtämässä istuen jollakin kivellä. Hiljainen kunnioitus, ijäisyyden esimaku ja autuaallinen rauha täyttivät mielemme. Sellaiset hetket ovat tosiaan sielun juhlahetkiä. Ajatuksissani muistelin niiden tapausten eri vaiheita, jotka kerran olivat täällä tapahtuneet pimeänä yönä, jolloin Elämän ruhtinas, Jumalan ja ihmisten Välimies oli siellä opetuslapsineen. Opetuslapset makasivat portin luona sill'aikaa, kuin Vapahtaja kilvoitteli hirmuisen taistelunsa pimeyden ruhtinasta vastaan, kantaen sen tuomion ja kirouksen, joka oli synnin katkera seuraus. Täällä, tässä hiljaisessa yrttitarhassa, joka hänen aikanaan luultavasti oli paljon suurempi ja metsäisempi, käyskenteli hän edes takaisin pimeinä hetkinä. Puut hänen ympärillään olivat ainoina sen tuskan ja hädän näkijöinä, joka ahdisti hänen pyhää sieluansa; ainoastaan ne kuuntelivat äänettömässä osanottavaisuudessaan valituksia, rukoushuutoja: "Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä kalkki; kuitenkin ei minun tahtoni, mutta Sinun olkoon!", jotka sanat taistelun aikana tunkeutuivat kuuluviin hänen pyhiltä huuliltansa. Tässä ahdisti häntä pimeyden ruhtinas koko voimallaan ja kiihkollaan. Kuoleman voima ja valta tahtoi täällä kokonaan kukistaa hänet, joka oli tullut tuomaan elämää ja katoomattomuutta synnin ja kuoleman vangeille. Täällä täytyi hänen alkaa juoda katkeraa "vihan kalkkia", jonka hän sitte tyhjensi pohjaan asti, tätä kalkkia, jonka sisällyksenä oli meidän syntiemme kirous. Pimeys vallitsi ympärillä, pimeys peitti hänen sielunsa, kun hän syntisten sijasta makasi täällä synnin raskaan taakan alla ja oppi kuuliaisuutta kärsimisen kautta (Hebr. 5:8). Mutta viimein välkähti valo ijankaikkisuuden maailmasta, taivaallisen Isän helmoista. Pojan, joka täällä yksinään sotki viinakuurnaan, ja Isän keskinäinen yhteys oli tosin hajota, ja se tuntui hirmuiselta; mutta ei se kuitenkaan hajonnut. Poika sai lohdutusta Isältä. Isän lähettämä enkeli sitä hänelle toi juuri tässä paikassa. Vahvistuneena nousi hän uljaasti ja meni taas portille, jossa hänen opetuslapsensa olivat pimeyden ja murheen voimasta nukkuneet. Tie, kärsimisen, ristin ja kuoleman tie, jota hän sittemmin oli vaeltava, oli hänelle nyt selvillä. Hänen sanansa opetuslapsille: "Jo nyt kyllä on, se hetki on tullut; katso ihmisen poika annetaan ylön syntisten käsiin; nouskaat, käykäämme! katso, joka minun pettää, se lähestyy!" ne sanat ilmoittivat selvään, että hän täydellisesti tiesi, mitä hänelle oli tulossa. Hän tiesi, että ainoastaan hänen uhrinsa Golgatalla oli saava aikaan Jumalan ja syntisten välillä sovinnon, joka oli välttämätön, jos syntein anteeksi saamisen, elämän ja autuuden piti tuleman syntisten osaksi.
Ja hän kantoi sen uhrin vapaatahtoisesta sydämmestä ja sulosta rakkaudesta, tietäen, että Isä sitä vaati häneltä, joka oli ottanut sovittaakseen syntisten asian.
Oltuamme nyt Getsemanessa ja tutkisteltuamme mielessämme näitä yleviä ja syvällisiä muistoja, palatkaamme hiljaa kaupunkiin. Pimeä on jo tullut; aurinko ei enää luo kultasäteitään kaupunkiin eikä temppeliin; kävely siis tapahtuu tuossa omituisessa hämärässä, joka peittää kaupungin ja maan. Vieno tuuli suhisee öljypuiden latvoissa. Enimmät kerjäläiset ovat jo poistuneet tavallisilta paikoiltaan; ainoastaan jokunen on vielä siellä täällä, ehkä muistaen meidän menomme yrttitarhaan ja odottaen meiltä vielä paluumatkallakin ropoa. Paimenet ajavat lammas- ja vuohilaumojansa kotiin meidän edellämme. Me astumme niiden jäljestä sisään Stefanin portilta ja saamme kävellessämme monta opettavaista havaintoa paimenen ja lammasten keskinäisestä suhteesta.
Tässä yhteydessä pyydän lukijaa seuraamaan meitä Öljymäelle, joka nousee noin 400 jalan korkeuteen Josafatin laakson itäpuolella ja on merkillisimpiä paikkoja evankeelisessa historiassa. On lauvantai 26 p. Huhtikuuta. Vuoren ympäri olimme jo kerran ratsastaneet ja usein olimme ikkunastamme katselleet sitä, mutta sen päällä emme olleet vielä käyneet. Rinne on jotenkin jyrkkä ja sen tähden tarvitaankin melkoisesti voimia sinne noustessa, varsinkin lämpöisenä ja auringonpaisteisena kesäpäivänä, jolloin lämpömittari näyttää varjossa noin 28 ast. R. (= 35 ast. C.). Yli koko vuoren kasvaa kauniita tiheälehtisiä öljypuita, vaikka ei niin runsaasti, kuin ajatuksissani olin kuvitellut. Päin vastoin niiden vähälukuisuus tekee ilmi selväksi sen totuuden, että metsänhaaskaus on kohdannut vuorta. Sehän on saanut nimensä juuri niistä puista. Hyvin luultavasti siellä muinoin kasvoi varsin tiheäkin öljypuumetsä, joka monissa Jerusalemia ja sen ympäristöä kohdanneissa hävityksissä on suurimmaksi osaksi haaskaantunut. — Vuorelle voidaan nousta kahtakin tietä, jotka molemmat vievät samoille perille. Me valitsemme oikean puolisen, joka lähtee melkein Getsemanen portilta ylös päin eikä ole niin jyrkkä kuin toinen, joka menee suoraan ylös vuoren huipulle. Ensimmäinen rakennus, jonka tapaamme tämän tien varrella ja johon astumme sisään, on Getsemanen kirkko oikeallapuolen. Se on venäläisten oma, eikä siinä ole mitään muuta erittäin merkillistä, kuin joitakuita kauniita maalauksia, joista Werestschagin'in taulu, kuvaava vaimoja, jotka aikaisin pääsiäisaamuna menivät Kristuksen haudalle, ansaitsee suurinta huomiota. Kirkossa palveleva vahtimestari tahtoi välttämättä meitä kirjoittamaan nimemme ja kotopaikkamme vieraskirjaan. Ja kuu täytimme hänen tahtonsa, oli hän heti valmis huomauttamaan, että mehän olimme venäläisiä, koska olimme kotoisin Suomesta, vaikka ei kumpikaan meistä osannut venättä muuta, kuin jonkun sanan. Mitään eroa suomalaisten ja venäläisten välillä ei hän näyttänyt tietävän, ei käsittävän; eikähän tuo ole niin kummallistakaan.
Astuttuamme vähän matkaa edelleen oli samalla puolen tietä toinen kirkko, nimeltä Pater noster (Isä meidän.) Sen on rakentanut vuonna 1868 rikas ruhtinaallinen ranskalainen vaimo, Latour d'Auvergne, joka siten on tahtonut koristaa tätä paikkaa, jossa joka jalansija on Herran Jesuksen pyhittämä hänen vaellus-aikanansa maan päällä. Syynä, miksi hän kappelille antoi mainitun nimen, on eräs muinaiskertomus, joka sanoo Jesuksen juuri siinä paikassa opettaneen opetuslapsillensa Isä meidän rukouksen. 32 eri kielellä on tämä rukous kirjoitettuna marmorilevyihin, jotka on sijoitettu kirkon seiniin ylt'ympäri. Olipa siinä myöskin Ruotsin ja Norjan kielillä luettavana tämä ihana rukous, joka on kaikille ja kaikkina aikoina ollut ja on vastakin oleva mallirukouksena. Rakasta Suomen kieltä ei kuitenkaan ollut tuossa suuressakaan joukossa; mutta kukapa suuressa maailmassa ajattelisikaan Suomen kansaa ja sen kieltä, jota vähän päälle 2 miljoonaa ihmistä puhuu.
Mitä ylemmäksi ehdimme vuorelle, vielä muutamien viheliäisten töllien ohitse, joiden luona kerjäilevät lapset meitä ahdistavat, sitä suuremnoisemmaksi laajenee näköala joka taholle.
Matkamies tietysti ei tyydy ennen, kuin pääsee ylös ihan vuoren huipulle asti, josta n.s. taivaaseen astumisen torni vielä ylenee melkoisen korkealle. Muinaistarina sijoittaa Jesuksen taivaaseen astumisen siihen paikkaan, jossa tämä torni on. Tornista on mitä suurenmoisin näköala. Juudan vuoret lännessä, Moabitein vuoret ja Kuollut meri kaakossa, Betlehem ympäristöineen etelässä j.n.e. ovat kuin elävänä kuvatauluna silmäin edessä, mainitsemattakaan Jerusalemia ympäristöineen, joka on tuossa juuri alla. Öljymäelle näyttää kaupunki suurenmoiselta ja lumoavalta. Vasta sieltä katsoen voi oikeastaan arvata, miten mahtava asema tällä Juudan pääkaupungilla on ollut ja vielä on.
Vastustamattomasti muistuu mieleen monta kohtaa evankeelisesta historiasta, kun seisoo Öljymäellä ja katselee avaraa ympäristöä. Tähän paikkaan liittyy kalliita ja opettavaisia muistoja, jotka ovat varoitukseksi ja lohdutukseksi kristityille kaikkina aikoina. Kerran Herra Jesus lihansa päivinä istui, opetuslapset ympärillänsä, tällä vuorella ja sanoi, katsahtaen kaupunkiin ja temppeliin, jotka uhoittelevina ja ylpeinä olivat kaikessa loistossaan hänen edessänsä: "Ettekö te kaikkia näitä näe? Totisesti sanon minä teille: ei pidä tässä jätettämän kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta" (Mat. 24:2.) Ja niin kuin hän silloin sanoi, niin on ihan sanain mukaan tapahtunutkin. Toisen kerran hän ratsastaessaan tämän vuoren ylitse, edellä ja jäljessä opetuslapset ja paljo kansaa, pysähtyi hetkiseksi sen kukkulalle ja katsoi kaupunkia ja temppeliä kaikkine ihanuuksineen, ja katso, "Hän itki sitä ja sanoi: jos sinäkin tietäisit, niin sinä ajattelisit tosin tällä sinun ajallasi, mitä sinun rauhaasi sopisi, mutta nyt ovat ne kätketyt sinun silmäisi edestä. Sillä niiden päiväin pitää tuleman sinun ylitsesi, että sinun vihollisesi skantsaavat sinun ja ympäri piirittävät sinun ja ahdistavat sinua joka kulmalta. Ja maahan tasoittavat sinut ja sinun lapsesi, jotka sinussa ovat, ja eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut" (Luuk. 19:41-44.) Uskottomuus ehkä nauroi Jesuksen aikana näitä sanoja, näitä uhkauksia, joiden toteutuminen näytti olevan kerrassaan mahdoton. Mutta uskottomuuden nopea pilkkanauru katosi ja ylpeä ääni vaikeni, kun vihollisen sotajoukko seisoi kaupungin edessä, kun se ryntäsi sisään ja kuin tuli riehui ihanassa, muhkeassa temppelissä Morian vuorella. Kiveä ei jätetty kiven päälle, niin ihan sanain mukaan toteutui ennustus. Tällä vuorella seistessä muistuu se ehdottomasti mieleen, ja Jumalan totuus sekä hänen tuomioidensa ja tekojensa oikeus on elävänä silmäin edessä. Hyvä olisi, jos nykyaikaiset uskottomuuden sankarit kerrankin avaisivat silmänsä näkemään tätä Jumalan sanan totuutta ja punnitsisivat historian voimakasta todistusta. Mutta heistä voidaan ja täytyykin sanoa samoin, kuin silloisen Jerusalemin asujamista: "Ne ovat kätketyt heidän silmäinsä edestä." Näkevin silmin he eivät tahdo nähdä, kuulevin korvin ei kuulla totuuden sanaa eikä käsittää sydämmellään, vaan rientävät omaan kadotukseensa.
Se tapaus, joka Öljymäellä seistessä kuitenkin mahtavimmasti nousee esiin muistojen joukosta, on epäilemättä Kristuksen taivaaseen astuminen, joka tapahtui 40:tenä päivänä hänen ylösnousemisensa jälkeen. Evankeelinen historia kuvaa meille tämän tapauksen kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan. Luukkaan mukaan tapahtui taivaaseen astuminen sillä puolella vuorta, joka on Betaniaan päin, eli siis sen itäpuolella. Hän kertoo siitä evankeliumissaan näin: "Hän (Jesus) vei heidät (opetuslapset) ulos hamaan Betaniaan ja nosti kätensä ja siunasi heitä. Ja se tapahtui, koska hän heitä siunannut oli, erkani hän heistä ja meni ylös taivaaseen" (24:50, 51.) Apostolein teoissa hän taas antaa seuraavan kuvauksen: "Koska he siis kokoontuneet olivat, kysyivät he häneltä, sanoen: Herra, tällä ajallako Israelille valtakunnan jälleen rakennat? Mutta hän sanoi heille: ei teidän tule tietää aikaa eli hetkeä, jotka Isä on hänen voimaansa pannut. Vaan teidän pitää saaman pyhän hengen voima, joka on tuleva teidän päällenne, ja teidän pitää minun todistajani oleman sekä Jerusalemissa että koko Judeassa ja Samariassa ja sitte maailman ääreen. Ja kuin hän nämä sanonut oli, otettiin hän ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänen ylös heidän silmäinsä edestä. Ja kuin he katselivat taivaaseen hänen mennessänsä, katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa vaatteissa, jotka myös sanoivat: Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaaseen? Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte" (Ap. L. 1:6-11.) Tämä taivaaseen astuminen on niin sanoaksemme Jesuksen elämän ja toiminnan kruunu. Sen muisteleminen antaa ihmiselle uskoa, toivoa ja rakkautta ja tulee suuremmaksi hyödyksi ja siunaukseksi itsekullekin. Hän meni ylös omistamaan sitä valtakuntaa, joka on oleva ijankaikkinen valtakunta, jossa hän on ijankaikkisesti vallitseva. Hän on ijankaikkinen kuningas ijankaikkisessa valtakunnassa. Tällä vuorella siis kerran kruunattiin Vapahtajamme ijankaikkiseksi kuninkaaksi ijankaikkiseen valtakuntaan, joka on kerran käsittävä koko maailman, näkyväisen ja näkymättömän. Hänen valtikkansa alle, jolla on voima ja väkevyys, pitää kaikkein taipuman, niiden, jotka taivaassa, maan päällä ja maan alla ovat, niin kuin sanotaankin: "Jumala on hänen myös korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on, että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi" (Fil. 2:9-11.) Sellaisia muistoja raamatullisesta kertomuksesta liikkuu ihan varmaan jokaisen totisen kristityn mielessä, hänen seisoessaan tällä korkealla, ympäristöä vallitsevalla paikalla. Ja mitä enemmän hän syventyy tutkistelemaan näitä ihania aineita, sitä juhlallisemmaksi ja vakavammaksi käy hänen mielensä. Tuntuupa siltä, kuin ijankaikkisen kuninkaan läsnäolo joinkin määrin valtaisi ja ijankaikkisuuden voimat siirtäisivät viheliäisen, syntiin langenneen ihmisen keskelle taivaallisia rikkauksia, joiden perilliseksi ja kanssaperilliseksi Herra Jesus on hänet asettanut. Tuntui vaikealta jättää taivaaseen astumisen torni ihanoine näköaloineen. Mutta voimme sen tehdä siinä varmuudessa, että Herra Jesus, joka on mennyt taivaaseen ja istuutunut valtaistuimellensa majesteetin oikealle kädelle korkeudessa, täyttää kaikki ja on läsnä kaikkialla, missä hyvänsä hänen nimeänsä avuksi huudetaan.