Omistettu Kaarlo Bergbomin muistolle.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Vuorenpään arkisali. Keskellä lattiaa mallijalusta ja maalausteline. Perällä kaksi ikkunaa ja lasiovi, joiden läpi näkyy kuistin aitaus, puisto ja etäämpänä tehtaan savupiippuja.
Harmaa, sateinen kesäpäivä.
VELLAMO maalaamishommissa telineen ääressä. Laina, köyhästi puettu pieni tyttö, istuu jalustalla mallina.
LAINA. Ja sitten he —
VELLAMO. Odotapa hiukan! (Menee Lainan luo.) Koetahan katsoa tuonne katonrajaan! Hetkinen vain! — Noin! — Joko Laina-pikkua alkaa väsyttää?
LAINA. Ei vielä.
VELLAMO. Vieläkös! — Eihän Laina toki vielä —! Kohta saammekin työmme valmiiksi. (Menee takaisin telineen luo.) Nyt olemme aivan hiljaa — pikkuruisen hetken vain! — Yksi ainut viiva — korkeintaan pari — viisi sekuntia — silmänräpäys enää! — Odotahan! — Katsotaanpas ensin! — Mainiota! — Nyt Laina-tytti saa taas istua vapaammin. Sillä lailla! — No, kumman tehtävä on tällä kertaa sadun kertominen? Onko minun vuoroni?
LAINA. Eikä! Minunhan jäi kesken —