VELLAMO. Niinpä niinkin! Lainan satuhan keskeytyi.
LAINA. Niin. — Kääpiöt saivat sitten Avaruuden meressä erään saaren asuttavakseen. Toiset asettuivat vuorelle, ja toiset jäivät rotkoon, vuoren juurelle. Vuorelle paistoi aurinko lämpimästi — siellä oli kirkas ilma — sieltä kantoi silmä kauas avaruuteen — paljon ihmeellistä ja kaunista näkivät vuorelaiset. He näkivät senkin, että vuorella oli mukavampi ja parempi olla kuin rotkossa.
VELLAMO. No eivätkö rotkon kääpiöt sitä huomanneet?
LAINA. Eivät. Rotkossa oli ilma tummaa, usvaista ja paksua. Se sokaisi, ahdisti ja painoi heitä — yhä alemmas — niin alas, että lopulta he kaikki tulivat vuorelaisten orjiksi. Nyt oli vuorelaisilla vielä parempi ja mukavampi olla, sillä rotkolaiset toimittivat kaikki heidän askareensa. Eivät vuorelaiset maan eivätkä puitten hedelmiäkään voineet itse korjata, vaan —
VELLAMO. Miksi eivät voineet?
LAINA. No, kun pensaat pistelivät ja — ja kun maan multa oli niin kovin mustaa — ja — ja likaista. — Nyt tulee sellainen kohta, jota en oikein muista. Siinä puhutaan niin paljon vuorelaisten sydämettömyydestä ja rotkolaisten kärsimyksistä ja — ja — vuorelaisten hengen kuolemasta —
VELLAMO. Voi, voi sinua, pikku-rukka! Kuinka sinä sellaista muistaisitkaan!
LAINA. Mutta sitten taas muistan —. Vuorelaiset rupesivat pelkäämään, että rotkolaiset hyökkäisivät anastamaan heidän asuinsijojansa. Sentähden he lähettivät rotkoon erään mustan kääpiön sanomaan, että kaikkien on siirryttävä pois tältä saarelta sadan vuoden kuluttua, ja että siellä uudella saarella pääsevät rotkolaiset vuorelle — ja vuorelaisten täytyy mennä rotkoon. Rotkolaiset olivat tyytyväisiä nyt, kun kerran vuorotella saataisiin. Ja niin elettiin taas edelleen.
VELLAMO. Juttusi ei tunnu oikein luistavan tänään.
LAINA (arasti). Niin — kun se on niin vaikea ja — minä muistan niin huonosti. Lopetanko?