VELLAMO. Ei, ei — älä nyt paina päätäsi alas — jatka sinä vain!
LAINA (yrittää parastaan). Kerran tuli suurilta tuntureilta, auringon noususta päin vieras —
VELLAMO. Käännäpäs nyt vähän päätäsi oikealle — kas niin! Hyvä on! —
No, se tunturi-vieras —? Oliko se vuoren-väkeä vai —?
LAINA. Ei. Se oli Auringon maasta kotoisin. Päivänpoika oli hänen nimensä.
Hän kokosi rotkolaiset Avaruuden meren rannalle — ja rotkolaiset hämmästyivät ja ihmettelivät joukkonsa paljoutta.
Heidän sydämensä paisui ja heidän katseensa terävyys puhkaisi paksun usvan. He näkivät auringon kajastuksen idässä ja kuulivat lauhkean länsituulen huminan puitten latvoissa.
Nyt puhui Päivänpoika heille ja sanoi, että sadan vuoden kuluttua kyllä täytyy tältä saarelta muuttaa, mutta kukaan ei tiedä minne. Eikä kukaan tiedä onko siellä uudella saarella ollenkaan vuoria ja rotkoja. Vuorelaiset vain narrailevat rotkolaisia, saadakseen rauhassa pitää paikkansa vuorella. Tästä rotkolaisten mieli kovin katkeroitui — ja suruissaan he rupesivat toisiltaan kyselemään, ja keskustelemaan keskenään. —
Taas puhui Päivänpoika heille ja sanoi: »Katsokaa ympärillenne ja uskokaa mitä näette ja tunnette ja mikä olevaista on, älkääkä sokkoina juosko virvatulien perässä, mustaan pimeyteen!»
Rotkolaiset katselivat ympärillensä — he näkivät läikehtivän meren, elinvoimaa uhkuvan maan — ja vuorelaisten loisteliaan ylängön. — He näkivät — toistensa kuihtuneissa muodoissa oman kurjuutensa alastomuuden, ja — hämmästyivät.
»Tarttukaa toisianne kädestä kiinni, lujasti ja varmasti!» huusi
Päivänpoika kääpiöille.