He etsivät toistensa kohmettuneet kourat ja pusersivat niitä lämpimästi, luottavaisesti. Jokainen tunsi voimansa kasvavan, vartensa vahvistuvan. Ihmeellisen turvalliselta tuo tuntui. Niin he seisoivat hiiskumattomina. Aavistuksen oraat tekivät terää heidän sydämissään. Jotakin käsittämätöntä oli tulossa! —
»Katsokaa toisianne silmiin, suoraan ja syvästi!» huusi Päivänpoika kaikuvalla äänellä. — Kääpiöt tekivät niin. —
Aurinko nousi nyt pilvettömästä idästä, lännen tuuli tuoksui tunturi-ilmaa, nuppunsa aukaisivat kukat, laineet läikkyivät, ja linnut virtensä virittivät. Nopeana kuin salama syöksyi lämmön virta kääpiöjoukon läpi, sytyttäen elämän tulen jokaisen rintaan. Koko luonto vavahti: ihminen oli syntynyt.
VELLAMO (on Lainan viimeisen sanelman aikana tullut yhä tarkkaavaisemmaksi ja vihdoin lopettanut maalaamisensa). Mitä sanoit? Ihminen oli syntynyt?
LAINA (viattomasti). Niin. Rotkon kääpiöissä, Avaruuden meren rannalla.
VELLAMO. Oliko siis jo vuoren kääpiöissä ennen —?
LAINA (varmasti). Ei. Ne jäivät kääpiöiksi.
VELLAMO (pyyhkii siveltimiään). Hm! Sinun satusi on kovin tulipunainen.
Mutta — kyllähän se kuljettaa ajatuksia. — On siinä paljon —
LAINA. Paljon siinä on muistamista.
VELLAMO (nauraa). On todellakin. — Missä olet sen oppinut?