ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta — kaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan — sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?
SVANTE ALHORANTA. En tiedä.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?
SVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen vuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun — valtatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille tuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä tapahtui —
SVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon unohtunut —
ROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?
SVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat asettua teidän tuomariksenne.
ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra Alhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi hetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni. Teidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne — kaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista siitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin juuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee väärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille vielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!
SVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa. Minun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten — nuoruudentapahtumain kanssa.