ROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte jyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne! Minun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie minua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän äänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua kuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä uskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.
SVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole askeltakaan ottanut — kostaakseni teille!
ROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin täytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin lähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos minä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin nyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen hopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti — että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin. Äänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt — oh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka paljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante Alhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti otsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut ja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh, niin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan unohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua niin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi minulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän onnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se runsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan hyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen aatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu hiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko sammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!? (Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä tarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi hän lähti? (Ummistaa silmänsä.)
SVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!
ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.
SVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini — minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut hänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun kanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin — niin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen. (Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta seisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin oli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin — matkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin kuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte — vihityt. — Siinä pääasiat —
ROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.)
Kirous — kirous hänelle!
SVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?
ROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi!
Oi, Jumalani!
SVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni paljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus — onhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —