ROUVA VUORENPÄÄ. Syyttääkö? En! Minä olen vain rakastanut —
SVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!
ROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.
SVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?
ROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on täytynyt käydä —
SVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa hänet sohvalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante Alhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä kuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain — ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja Margareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme — ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta nyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! — Rakastitko sinä silloin Margaretaa?
SVANTE ALHORANTA. Rakastin.
ROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?
SVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.