ROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani — onnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —
SVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta! (Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin tänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät minussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko olennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!
ROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle, hymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä tehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! — Minä luotan sinuun.
SVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun näköisesi ja luonteisesi.
ROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän.
(Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.
SVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo yhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella — katseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi — Svante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.
SVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle hyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun liehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti, katselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante Alhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti peräovea kohti.)
VELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään, pysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! — Yksin —? Oletteko tavannut äitiä?