VELLAMO. Suurta ajatusten nousua ja suurta iloa.
ROUVA VUORENPÄÄ (menee oikeanpuolisen ikkunan luo ja tuijottaa eteensä). Kunpa eno jo tulisi! — Täällä tapahtuu — niin paljon — hämmästyttävää ja kummallista — uusia tunteita — uusia ajatuksia —
VELLAMO. Oraat tekevät terää — (Valtava riemuhuuto kuuluu vasemmalta.)
ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtaa). Kuoleman ääressä! Minä en ymmärrä noita ihmisiä! He turmelevat, kun me säälimme, ja nauravat, kun me itkemme —?
VELLAMO. Ja kun me riemuitsemme, niin — he kuolevat.
ROUVA VUORENPÄÄ (menee perälle ulos). Minun koskeni, koskeni! — (Vellamo menee telineen luo, heittää pois peitteen ja kääntää kuvan parempaan valoon — oveen päin, katselee sitä. Riemuhuuto kuuluu taas. Vellamo menee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Rouva Vuorenpää kääntyy huudon kuultuaan ja tulee sisään; ovella hän huomaa kuvan, pysähtyy, katsoo sitä, ja suutelee sitten kuvaa; menee Vellamon luo.) Istuhan, Vellamo! — Minulla on jotakin sanottavaa sinulle! (Istuvat sohvalle vasemmalle.) Minä lähden nyt Vuorenpäästä — me emme sovi enää toisillemme. Luulen, että sinäkin täältä —
VELLAMO. Nuo hautajaiset -tahdon ensin järjestää ne.
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin — tietysti! Mutta sitten. — Eräs asia vaivaa minua. Niin kauan kun olet täällä — ja niin kauan kun Svante Alhoranta on täällä — olkaa varuillanne — Ahdin suhteen! — Hän on vähän kiihtynyt näistä tapahtumista ja voisi ehkä hairahtua johonkin sellaiseen, joka — no, niin — minä ehkä pelkään suotta — mutta olkaa sentään varuillanne! Minua surettaisi, jos jotakin ikävää vielä tapahtuisi.
VELLAMO. Minä en ymmärrä, mitä se voisi olla!
ROUVA VUORENPÄÄ. En minäkään sitä ymmärrä, sillä onhan Vuorenpään liikehuone itse asiassa — jo hajonnut — mutta — kosken tarina ehkä ei vielä ole loppunut.