HOVINEUVOS KARILA (tulee Ahdin seurassa oikealta). No, Margareta!
Hevoset odottavat tuossa mäellä. Oletko valmis?
ROUVA VUORENPÄÄ. Olen.
HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). Olisin tahtonut sinutkin mukaan, mutta Margareta arveli —
VELLAMO. Minun täytyy vielä jäädä tänne.
HOVINEUVOS KARILA. No, niinkuin tahdot. — Näkemiin asti, Vellamo! Muista aina, että me elämme yllätyksien ilmakehässä — (Hymyilee.) — täällä napavyöhykkeellä! — Hyvästi, Ahti! — Ei yksin järkeä! Numerot eivät hedelmöi. Niistä syntyy vain uusia numeroita. (Menee ovelle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (suutelee Vellamoa hellästi). Rakas Vellamo! Toivon näkeväni sinut taas pian — hyvin pian. — Hyvästi, Ahti! (Pitkään.) Ehkä sinutkin näen. (Aikoo jatkaa, mutta ei voi; kääntyy ripeästi Vellamoon.) Tuhannesti tervetullut — hyvin pian! (Aikoo mennä, mutta kääntyy.) Se on totta —! Vellamo! Vedä lippu liehumaan paviljongin katolle, että — näen sen vielä tuonne Tienkäänteen harjulle — Uhmasaaren lipun! Vedätkö?
VELLAMO. Kyllä äiti! Puolitankoon. (Ottaa lipun eräältä pöydältä.)
HOVINEUVOS KARILA. Sitten — Margareta. — (Tarjoo käsivartensa rouva
Vuorenpäälle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy ovessa). Minä tahdon nähdä Vellamon lipun liehuvan —. (Katselee mennessään koskea. Vellamo seuraa oven ulkopuolelle näkymättömiin. Ahti kävelee tylyn näköisenä ympäri huonetta. Riemuhuutoja kuuluu taas. Ahti juoksee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Hänestä uhkuu vihaa, hän työntää tarmokkaasti kädet taskuihin, ja vartalo jännittyy. Vellamon nähdään vetävän lippua ylös. Tulee sitten sisään.)
AHTI. Kuuletko, kuinka tuo karja möyryää tuolla —?