VELLAMO. Minulla ei ole mitään toimeentuloa. Siinäpä se juuri on! Minä en ole vielä ansainnut ainoatakaan ropoa, en koskaan kortta ristiin pannut elämisen eduksi. Minua on juotettu ja syötetty elämän mehulla kuin sairasta ihmistä, jolle on annettu imuputki suuhun ja sanottu: — Kas tuossa! Älä rasita itseäsi — ime, ime vain! Ja minä olen tehnyt työtä käskettyä, vaikka minä en ole heikko, en kykenemätön enkä sairaskaan! Ja tiedätkö sinä, missä on ollut tuon putken toinen pää — tiedätkö?
AHTI. Kyllä. Tehtaan kassakaapissa.
VELLAMO (menee vasemman ikkunan luo). Tuolla! Tuolla se on ollut! — Katso sinne! Siellä on se maaperä, josta mehu on lähtenyt! — Mutta sen ei tarvitse lähteä enää! Ei enää! Minä olen katkaiseva tuon putken.
AHTI. Ja aiot —?
VELLAMO. Aion tehdä terveen ihmisen velvollisuuden — aion itse elättää itseäni.
AHTI (myrkyllisestä). Pidä sentään putki ehjänä — jos et onnistuisikaan! Koetahan nyt ensin edes vähän aikaa, miltä se tuntuu! Edes kuukausi, viikko — tai edes yksi päivä — että saat nähdä!
VELLAMO. Miksi minun pitäisi arkaillen kokeilla sitä, mihin tuolla ovat alaikäiset lapsetkin pakotetut! Minä en tahdo olla elämän dilettantti!
AHTI (ivallisesti). Taiteessasi olet saanut jo siitä tarpeeksi — niinkö?
VELLAMO (katsahtaa nopeasti kuvaan päin, viittaa kädellään ja aikoo sanoa jotakin, mutta pidättää itsensä). Vaikkapa — niinkin. (Menee katselemaan ikkunasta.)
AHTI (ärtyneesti). Sinä et ole viisas — sinä — (Miettii hetken kylmästi.) Aivan suotta tuhlaamme tällaiseen asiaan näin paljon sanoja! Yhden seikan voin sinulle kuitenkin valaista. — Tee muuten mitä tahdot, ja yrittele mitä tahdot — mutta — omaisuutesi jää hajoittamattomaksi — ja — sinne, missä se on — vastaiseksi. Hulluuden ja hullujen päähänpistojen varalta on yhteiskunta laatinut lain (Vellamo kääntyy nopeasti.) — joka estää yksilön hajottamasta omaisuuttaan.