SVANTE ALHORANTA. Mitä arvelette?
VELLAMO. Viettelys! Kiiltävän valkoinen —
SVANTE ALHORANTA. Minä riemuitsen teidän puolestanne.
VELLAMO. Niin minäkin — teidän puolestanne. Te voititte hänet. Vaikka te ette sanonut mitään, näin minä kuitenkin teidän kasvoistanne, että te ette hyväksynyt hänen viimeistä yritystään. Ja hän sen näki myöskin — luulen.
SVANTE ALHORANTA. Te näytätte niin —. Pelkäsittekö?
VELLAMO. Pelkäsin. — Ei, ei! Kyllä minä sentään olin varma teistä. — (Menee vasemman ikkunan luo.) Katsokaa tuota kansaa tuolla! Se muistuttaa teidän satuanne ihmisen syntymisestä. — Tuohon satuun minä uskon. — Mutia siihen toiseen —
SVANTE ALHORANTA. Mihin toiseen?
VELLAMO. Jumalien syntymiseen. Omituinen yhtäläisyys niissä sentään on. Ihmiset syntyvät törkeissä vuorirotkoissa — ja — jumalat syntyvät talleissa.
SVANTE ALHORANTA. Hän oli pienille kääpiöille liian suuri — ihmiseksi.
Sentähden tekivät he hänestä — jumalan. — Siihen oli helppo luottaa. —
Ihmisyyteen on vaikea uskoa!
VELLAMO. Miksi?