SVANTE ALHORANTA. Se on niin kovin lähellä.
VELLAMO. Nuo uskovat. Minä tiedän sen varmaan. Minä tunnen sen.
SVANTE ALHORANTA. Heille haudat huutavat joka päivä. Vähitellen opitaan sitä huutoa ymmärtämään.
VELLAMO. Nuokin kolme synkkää hautaa!
SVANTE ALHORANTA. Heidän elämänsä oli synkkä, mutta heidän hautansa on valaistu. (Vellamo katsoo Svante Alhorantaa.) He olivat onnen lunnaita. — Jos olisitte lähempänä tuota kansanjoukkoa, niin näkisitte heidän silmissään oudon tulen, joka ei vivahda kuoleman surulle eikä valitukselle.
VELLAMO (puoliääneen). Aina vain lunastusta! — Tuollaisia lunnaita on jo maksettu miljoonia — miljoonia! Ja tässä me vielä seisomme! — Jumala meitä armahtakoon! Yhäkö, ja yhä uudelleenko niitä on maksettava jokaisesta tuuman alasta!
SVANTE ALHORANTA (seisoo mietteissään). Hm! (Kääntyy, huomaa kuvan.)
Teidänkö maalaamanne?
VELLAMO. Niin.
SVANTE ALHORANTA. Saanko nähdä —? (Menee katsomaan kuvaa.)
VELLAMO. Ahti on hänen isänsä.