SVANTE ALHORANTA (hämmästyy). Veljenne —?
VELLAMO. Laina-pikulla oli aivan teidän silmänne. Sentähden tunsin teidät heti.
SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?
VELLAMO. Ja Ahdin silmät. Ettekö tunne?
SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä —
VELLAMO. Niin paljon äiti teitä rakasti.
SVANTE ALHORANTA. Margareta — raukka! (Kääntyy hitaasti perälle päin, jääden ovipieleen, katselemaan koskea. Vellamo asettaa taulun lattialle seinää vasten.) Monta kertaa olen minä seisonut tällä samalla paikalla. Uhmaten seisoin minä suuren luonnon edessä ja vaadin sitä alistumaan ihmisonnen palvelukseen. Minulle oli silloin onni niin helppoa — niin uskomattoman helppoa! (Vellamo menee alas pöydän luo.) Minä luulin silloin onnea tulvivan — ilmaiseksi. (Tulee alas toiselle puolelle.) Kun minä katselen teitä — niin tuntuu minusta — että kaikki tuo tapahtui eilen — ja että sama onni tulvii — vain tulvimalla tulvii minulle. Mutta kun katson tuonne — (Katselee vasemmasta ikkunasta.) — niin huomaan — mikä pitkä yö on entisyyden ja tämän päivän välillä. — Minä tahdoin tehdä sammon, joka jauhaisi elämän onnea, suurta elämän onnea — mutta —
VELLAMO. Ettekö usko, että tekin jo olette maksanut lunnaanne?
(Svante Alhorannan katse kirkastuu, hän aikoo rientää Vellamon luo.)
ANNI (tulee oikealta). Tässä on neidille kirje.
VELLAMO. Kirje — keneltä?