ANNI. Kauppaneuvoksetar antoi ja käski tuoda tänne, kun näen lipun liehuvan —
VELLAMO. Lipunko?
ANNI. Paviljongin katolla.
VELLAMO. Vai niin! Hyvä on! Kiitos vain! (Anni menee oikealle.)
VELLAMO (aukaisee kirjeen nopeasti, lukee, istuu ihmeissään). Tämäpä omituista!
SVANTE ALHORANTA. Mikä sitten? Mitä siinä on?
VELLAMO. Anni! (Juoksee oikean ikkunan luo). Hän meni jo. — (Tulee takaisin pöydän luo.) Mistä äiti on voinut tietää, että te —? (Hämmentyy, lukee uudestaan.)
SVANTE ALHORANTA. Voitteko sanoa minulle, mitä äitinne kirjoittaa? (Vellamo ojentaa kirjeen Svante Alhorannalle, joka lukee.) »Matkustan suoraa päätä ulkomaille. Älä yritäkään seurata minua vielä! Ilmoitan ensimmäisestä pysähdyspaikastamme osoitteeni. Tule vasta myöhemmin kesällä. Tulkaa molemmat! Ehkä Svante Alhoranta saattaa sinut minun luokseni. Hyvästi, oma Vellamoni! Odotan teitä! — Äitisi. — P.S. — Hämmästyikö hän, kun löysi paviljongista — sinut?» — (Panee kirjeen pöydälle, menee Vellamon luo.) Te ihmettelette —?
VELLAMO. Mistä äiti tiesi —?
SVANTE ALHORANTA. Että minä olen täällä? — Hän pyysi minua tulemaan tänne, kun näen lipun katolla. Hänen piti sanoa minulle viimeiset jäähyväiset.