VELLAMO. Miksi hän sitten ei sanonutkaan?
SVANTE ALHORANTA. Hän sanoi ne — tällä tavalla.
VELLAMO (hämillään). Näinkö —?
SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoititte äsken, kun sanoitte, että enköhän minäkin jo ole maksanut lunnaitani?
VELLAMO (tuskalla). Jos minä nyt sanon jotakin, niin — se ei ole totta — tai — te ette sitä ymmärrä — minä en itsekään ymmärrä. — (Menee sohvan luo.) Oih! Miksi näin — miksi näin —? (Vaipuu sohvalle.)
SVANTE ALHORANTA. Minä sanoin jotakin hyvin kömpelöä —
VELLAMO. Ei, ei! Eihän se ollut muuta kuin mitä minä itse olin sanonut vähän ennen. Mutta minä en ollenkaan silloin ajatellut — oi, hyvä jumala! — Minä en ajatellut noin — tuo kirje — hänen ääretön rakkautensa — äiti raukka — hän on yrittänyt — oi, ette te ymmärrä, mitä minä ajattelen —!
SVANTE ALHORANTA. Minä luulen ymmärtäväni. Mutta te erehdytte.
VELLAMO. En, en! Tässä on jotakin lunastuksen tapaista äidin puolelta — meidän välillemme tuli jotakin — aivan kuin sulku. — (Nousee vilkkaasti.) Te olette hyvä, te olette jalo, minä tiedän sen. Säälikää äitiä! Säälikää Margareta-raukkaa! Hänen sydämensä ei saa kuolla! Oi, hänellä on niin hellä sydän — niin hellä! — Matkustakaa hänen luoksensa — matkustakaa — minä rukoilen teitä.
SVANTE ALHORANTA (vakavasti). Hän pahastuisi siitä.