VELLAMO. Pahastuisi —?
SVANTE ALHORANTA (pitkään). Tuolla paadella — tuolla oven ulkopuolella seisoi Margareta kerran erään nuorukaisen rinnalla. — Auringon kirkastamina näin minäkin heidät siellä kauan — kauan. Nyt minä en enää näe heitä. Margareta on toisessa paikassa, ja nuorukainen on kadonnut. — Mutta hän — äitinne näkee heidät — ei tunne ketään toisia. Hän seisoo unelmissaan yhä vielä tuon nuorukaisen rinnalla — tuolla — ja näkee vain hänet, tuntee vain hänet. Minua hän ei enää tunne — paitsi nimeltä. Hän pitää minua tuon nuoruudenystävänsä parhaana toverina. Siinä kaikki. Hän pahastuisi, jos minä matkustaisin. Hän sanoisi siiloin, että minä en Margaretaa rakastanutkaan. — Miksi minä häntä pettäisin? Hän tietää kuitenkin totuuden — itsestänsä. Jos minä menisin hänen eteensä yhtä nuorena ja uhkuvana kuin hän on tullut minun eteeni — niin rakastaisi hän minua epäilemättä. Minä en voinut mennä. Hän on voinut tulla. (Ojentaa kätensä.)
VELLAMO. Onko äiti sanonut teille kaiken tämän?
SVANTE ALHORANTA. On — kaikki.
VELLAMO. Sitten —
AHTI (tulee oikealta synkkänä ja kylmänä). No, oletteko ajatelleet uutta osakeyhtiötä? Mitä tuumitte uudesta tehdas-suunnitelmastani, herra Alhoranta?
SVANTE ALHORANTA. Minä olen tälle koskelle kerran suunnitellut sammon, mutta minä rakentelin silloin hiekalle. Minä en enää suunnittele — sellaisia.
AHTI. Tekö olette? Milloin?
SVANTE ALHORANTA. Teidän isänne kanssa —
AHTI (katsoo vuoroon Vellamoa ja Svante Alhorantaa). Niinkö? — No, minä en tahdo vaivata teitä — mutta oman onnenne tähden —