SVANTE ALHORANTA. Minun onneni ei ole siellä päin.
AHTI. Ah! Siitä ei siis sen enempää! — Älkää kuitenkaan unohtako, että minä olen tarjonnut teille sovinnon kättä.
SVANTE ALHORANTA. Minä en ole teidän vihamiehenne.
AHTI (kavalasti). Jätä meidät, Vellamo! Minä tahtoisin vähän seikkaperäisemmin keskustella herra Alhorannan kanssa. (Vellamo aikoo lähteä, mutta pysähtyy äkkiä, palaa hitaasti paikalleen, jolloin Ahti tiukasti lausuu:) No —? (Äänettömyys. Yövartija Varis hiipii varovasti oikealta, kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun näkee, ettei kukaan katsele perälle päin, puikahtaa nopeasti oven ohi vasemmalle.) No?
SVANTE ALHORANTA. Jos veljellänne on jotakin kahdenkeskistä — minä en ymmärrä, mitä se voisi olla — mutta jos on jotakin, niin —
VELLAMO. Minä tahdon olla täällä kunnes — (Keksii.) — tahdon olla täällä kunnes nuo lähtevät — tahdon katsella. Jos herroilla on kahdenkeskistä, niin —
SVANTE ALHORANTA. Minä voin seurata teitä, jos —.
AHTI (nopeasti). Ei, ei! Jääköön sitten — toiseen kertaan!
VELLAMO (hätäisesti). Ei! Te ette saa vielä lähteä, herra Alhoranta!
Minulla on vielä teille puhuttavaa. Voittehan huomenna — herra
Alhoranta voi tulla konttoriin —. (Svante Alhoranta katsoo pitkään
ensin Vellamoa ja sitten Ahtia.)
AHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai kohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun täytyy lähteä. —