ALFRED (Vaitiolon jälkeen.) Vai niin, isä! Tämän te teette minulle! Ei, älkää menkö! Meidänkin keskenämme pitää selvittää tämä asia.
GARP. Tämä ei ole oikea paikka meidän keskusleluillemme.
ALFRED. Jos ei paikka ole oikea, niin on aika sitä sattuvampi. Meidän tiemme ovat olleet eroitetut jo kauvan. Ettekö te koskaan ole aavistanut, että ne kerran taas yhtyisivät? Nyt ne ovat yhtyneet. Nyt on tullut ratkaiseva hetki. — Minä tunnen teidän itsepintaisen, jyrkän katsantokantanne. Se antaa minulle oikeuden sanoa teille, että te olette tämän työlakon suunnittelija. Te olette kylmäverisesti seurannut aatettanne, jonka pidätte oikeana. Mutta minä kysyn teillä, eikö jo näkemänne seuraukset ollenkaan koske teidän sydämmeenne? Isä, vielä on aika peräytyä. Antakaa tunteillenne valtaa älkääkä silmittömästi seuratko kunnianhimonne viettelystä! Jos ette minusta välitä, niin ajatelkaa tuon nuoren tytön kohtaloa. Jos ette välitä hänestäkään, niin ajatelkaa, että mahdollisesti saatatte satoja perheitä työttömiksi, leivättömiksi. — Te ette vastaa? Tässä on juuri se kysymys, joka on meidät eroittanut, Te uskotte, että työväen tilan parantaminen ja tasa-arvoiseksi tekeminen voi käydä tuollaisilla äkkinäisillä rynnäköillä, joiden yllykkeinä on ainoastaan tieto ala-arvoisuudesta ja joiden voimana on sydämmettömyys. Mutta sivistys, te ette ollenkaan ota sitä vaakalautaan. Te kohotatte kaikki työmiehet teidän rinnallenne sentähden, että he ovat työmiehiä, ja itsenne kohotatte taas muitten rinnalle sentähden, että luulette olevanne siihen oikeutettu enemmistön nimessä. Teidän punnitustapanne on miesluku.
GARP. Tuollaisilta vastaväitteiltä olen jo monta kertaa purrut pään poikki. Toimeentulo — toisin sanoen, palkankoroitus on ensimmäinen ehto työmiehen sivistykseen.
ALFRED. Ja tämän tarkoitusperän nojalla olette te valmis kukistamaan mitä eteenne sattuu. Sydämmellisyys on heikkoutta ja tunteet ovat tuulahduksia teidän mielestänne. Niin olette aina sanonut.
GARP. Työmiehen katkera elämänkokemus opettaa sellaista.
ALFRED. Mutta uskotteko te, että elämän katkeruus on todellakin kokonaan haudannut teidän tunteenne? Ettekö koskaan elämässänne tulisi katumaan sitä, että olette oman poikanne saattanut onnettomaksi? — Ehkä ette. Teidän vaitiolonne todistaa sitä.
GARP. Sinä et koskaan ole ollut minulle — oikea poika.
ALFRED. Oikea poika kai sentään, mutta ehkä en teidän mielenne mukainen poika. Ja miksi minä en sitä ole ollut? Minulta ainakaan ei ole puuttunut rakkautta teihin. Mutta sen te aina olette työntänyt halveksien luotanne.
GARP. Ämmien loruja!