ALFRED. Niin olette usein vastannut, sekä äitivainajalle että minulle. Äidistä sentään lopulta piditte. Hän oli viisas nainen, joka tunsi kohtalonsa sidotuksi mieheensä ja näki parhaaksi puolustaa teidän yksiviivaisia mielipiteitänne. Tottuipa lopulta — ehkä naisellisesta vaistosta — kiihottamaankin teitä.
GARP. Hän ja minä olimme yksi. Mutta sinä olet aina tehnyt parhaasi kotirauhan hyväksi — omalla tavallasi! (Nauraa ivallisesti.) Niinkuin nytkin!
ALFRED. Aina sama juttu! Minun olisi pitänyt jäädä työmieheksi. Teidän mielestänne tein minä rikoksen koko luontoa vastaan, kun jatkoin opinnoitani ja tahdon "päästä herraksi", kuten te aina olette ivalla kutsunut minun pyrinnöitäni.
GARP. Jos työmiehen pojasta vahingossa tuleekin herra, niin pitää hänen korjata erehdyksensä antautumalla työväen aatteen ajajaksi. Sitä sinä et koskaan ole ymmärtänyt. Siksi minäkään en tahdo ymmärtää sinua.
ALFRED. Isä! Oletteko te todellakin valmis kylmällä mielellä uhraamaan —
GARP. Äh! (Katselee Alfredia.) Sinähän olet mahtava miehen alku! Ei puutu enään muuta, kuin itkun ulina ja voivotukset. Hyi!
ALFRED. (Pitkän vaitiolon jälkeen.) Hyvästi sitten, isä! Tässä eroavat meidän tiemme nyt — ijäksi.
GARP. Mahdollista kyllä. Sentähden sanon sinulle vielä kerran, sinä et käsitä näitä asioita. Sinä et ole työmies, etkä ymmärrä missä määrin meidän vaatimuksemme ovat oikeutettuja, tai ei. Siitä en sinulle voi puhuakaan. Mutta on olemassa eräs toinen asia, jota sinä rehellisen miehen poikana ymmärtänet paremmin. Se toinen on kunnia. Ajattele, että minä, vakuutettuna asiani oikeudesta ja kohtuullisuudesta, olen uskaltanut ensimmäisenä julkilausua toivomukseni tovereilleni. Ja ajattele, että minä olen saavuttanut heissä vastakaikua aatteilleni. Ajattele vielä, että he, kaksi sataa miestä, ovat uskoneet minulle asiansa, jonka ajamisesta heillä on takauksena minun kunniani — kunniani, joka ei olisi penninkään arvoinen sen jälkeen, kun saisivat tietää minut petturiksi. Ja millä tavalla petturiksi? Petturiksi siitä syystä, että minun poikani pyrkii rikkaisiin naimisiin, joka heidän käsityksensä mukaan minuakin hyödyttäisi. He sanoisivat minua konnaksi, joka itsekkäistä syistä on pettänyt yhteisen asian. Voisitko sinä olla poika sille isälle, joka ei uskaltaisi enään näyttäytyä kadulla, eikä esiintyä muiden joukossa.
ALFRED. Tämä on katkeraa. Ja tähänkö päämäärään piti teidän sosialisuutenne johtuman! (Katselee hellästi isäänsä.) Isä! — Isä! Tuossa seisotte te horjumattomana ja voitonvarmana rakentamassa muitten ihmisten, ventovierasten ihmisten onnea ja tulevaisuutta. Jääkylmänä te sitä rakennatte. Ja samalla jääkylmällä mielellä uhraatte oman poikanne onnen ja tulevaisuuden — oman poikanne, joka on kuitenkin teidän omaa vertanne ja lihaanne ja jota te kuitenkin olette kerran rakastanut. — Nyt te seisotte ehkä minun tulevaisuuteni mestauspölkyn vieressä, katselemassa toimitusta vallan tunteettomana. — Miksi siis oman henkenne uhalla tartuitte voimakkaalla kädellä väkipyörän hihnaan ja estitte minut poikapahaisena musertumasta tehtaan hammasrattaisiin. Miksi sen teitte? Silmänräpäyksen kärsiminen pienelle, avuttomalle olennolle olisi estänyt nämät murhaavat tuskat ainakin kahdelta ihmiseltä. Miksi uskalsitte oman kalliin henkenne mokoman roskan tähden? Mikä antoi teille jättiläisen voimat? Mikä antoi teille harvinaisen sitkeyden ja kestävyyden, kun kannoitte minut pyörtyneenä kotia asti, vaikka pelastustyössä taitoitte toisen käsivartenne? Sitäkö varten teitte tällaisia hämmästyttäviä töitä, joita vuoskymmeniä kertoillaan, että nyt saisitte minut henkisesti surmata oman väkipyöränne voittokulkuun? Isä — tämä on luonnotonta. Olenhan minä kuitenkin teidän oma poikanne, joka taas on hengenvaarassa, taas hukkumaisillaan. — Mitä merkitsee teille muutamien ihmisten kymmen-penniset, jos te hankitte ne oman verenne kustannuksella. Ovatko nuot sadat vieraat teille enemmän, kuin oman itsenne eläminen onnellisissa jälkipolvissa?
GARP (Kääntyy poispäin liikutettuna.) Lapsellisuuksia!