SIGRID (Tulee oikealta. Juoksee Alfredin kaulaan.) Alfred, Alfred. Minä en tahdo luopua sinusta. Kuuletko, sinä et saa minua hyljätä! — Isä sanoi, että hän antaa minulle kirouksensa, jos minä en tottele. Mutta en minä sellaista ymmärrä. Vastikään hän sanoi ihan toista. Minä en käsitä, että näin yhtäkkiä —
ALFRED. Mitä tähän sanotte, isä?
SIGRID (Menee Garpin luo.) Mestari Garp! Mitä kauheata te isältä vaaditte? Sanokaa, mitä se on? Ettekö te voi peruuttaa vaatimustanne, kun näette miten se tuottaa onnettomuutta? (Ottaa Garpia kaulasta.) Isä Garp! Enkö minä aina ole pitänyt teistä, aina ollut teille hyvä? Mitä pahaa olen teille tehnyt ja mitä Alfred on tehnyt, koska ette ollenkaan välitä meistä? — Muistatteko miten hyvä te aina ennen olitte, kun olin pikkutyttönä? Silloin taluttelitte minua ympäri tehdasta ja näyttelitte minulle kaikkea. Ja nyt, kun minä olen kasvanut isommaksi, hylkäätte te minut. Onko se sentähden, että minä rakastan Alfredia? Vihaatteko te häntä niin kovasti?
GARP (Liikutettuna.) En, hyvä neiti —
SIGRID. Neiti! Sanokaa Sigrid, niinkuin ennenkin! Olemmehan nyt vielä lähempänä, kuin ennen. Rakastanhan minä teitäkin, rakastaessani Alfredia.
GARP. En minä Alfredia vihaa, vaikka erimielisyys onkin kylmentänyt meidän välimme.
SIGRID. Sellaista minä en ymmärrä. Se ei ole luonnollista! Minä tiedän vaan, että Alfred rakastaa teitä. Rakastaa kaikesta sydämmestänsä. Sen hän on monta kertaa minulle sanonut. Ja minä rakastan myöskin teitä. Rakastan, kuin toista isääni. Sehän on ihan luonnollista. Eikö siis myöskin ole luonnollista, että te rakastatte meitä molempia? Isä Garp! Sanokaa että rakastatte, sanokaa! Ettehän te muuta voi, ettehän? (Heittäytyy Garpin kaulaan.)
AHLSTRAND (Tulee. Rouva seuraa häntä.) Mitä lempoa! Sigrid!
ROUVA (Lempeästi,) Sigrid! Tule luokseni! (Sigrid menee äitinsä kaulaan.)
AHLSTRAND. No, miksi vielä olette täällä? Mitä vetelehtimistä tämä on?
Kuulittehan päätökseni — tai ehkä jo viisastutte, ehkä peräännytte?