AHLSTRAND. Ainahan sitä sattuu, kun niin tahtoo.
ROUVA. Niin, niin, sinä tahdoit hämmästyttää meitä.
AHLSTRAND (Katsoo Sigridiä.) No, enkö sitten onnistunut siinä, hä? — Mutta pyytäkää nyt toki vierasta istumaan! (Tyrkkää Sigridiä olkapäähän.) Sinäkin siinä nypistelet näppiäsi ja katselet permantoa ja Alfred ei sano sanaakaan. Äh! Juoskaa nyt tuonne verannalle, hälventämään vieraantumistanne!
(Työntää heitä pois.) Soh! Ujoilkaa siellä, jos osaatte!
(Alfred ja Sigrid menevät naurain ulos.)
ROUVA. Gustaf! Mitenkä sinä käyttäydyt! Ajattele että…
AHLSTRAND. Äh! Mitä joutavia! Koska hän nyt kerran on minun vävypoikani, niin ottakaamme asia semmoisena, kuin se on. Iloinen välttämättömyys on parempi, kuin surullinen.
ROUVA. Mutta hienompi käytös…
AHLSTRAND. No, no, mamma, no, no! — Oletko puhunut Sigridille kihlauksesta?
ROUVA. Kyllä. Lapsi parka oli ihan ilosta itkeä.
AHLSTRAND. Hm! Ne naiset ovat sitä lemmon…