SIGRID. Olen, olen! Minä olen niin onnellinen, onnellinen! (Suutelee äitiään.)
ROUVA. Sinä siis rakastat niin suuresti Alfredia?
SIGRID (Nauraa.) No, herranen aika, miten sinä kyselet hassuja! Tietysti. (Kuuntelee.) Kuuletko? Vaunujen tärinää lehtokujalla! Isä varmaankin tulee. Se hyvä, rakas isä! (Juoksee verannalle.) Äiti, tule pian katsomaan — kaksi herraa — toinen on isä, mutta katso nyt äiti! tuo toinen (ilohuudolla) on Alfred! (heiluttaa nenäliinaa.) Alfred! Terve tuloa! Terve tuloa!
ROUVA. Älä nyt, lapsi kulta, noin kovasti melua!
SIGRID. Voi, voi, kuinka hauskaa! (Kumartuu kaiteelle.) Terve tuloa!
(Vetää äitiään alas.) Minua niin peloittaa.
ROUVA. Mikä sitten?
SIGRID. Hän näytti niin oudon näköiseltä. Ajatteles, hänellä oli täysiparta! (Purskahtaa nauruun.) Parta!
ROUVA. Ole nyt joutavoimatta! Hss! Tulevat jo.
AHLSTRAND (Verannalla.) Piiloileeko Sigrid meidän tuloamme? Vastikään hän — (Tulee sisään.) Ah! Täällähän ovat. — Sisään vaan Alfred, sisään! No, Sigrid? Mitä arvelet? Tällaisen elävän ne antoivat minulle sieltä laivasta. Kurantti-tavaraa, luulisin minä, vai mitä? Ha, ha, ha!
ROUVA. Terve tuloa taas kotiin, tohtori Garp! — Mitenkä satuittekaan yhteen, hyvät herrat?