SIGRID. Pyh! Eripura…! Kaikkia vielä! Kuinka nyt isän ja pojan välillä olisi mitään sellaista!
ROUVA. Vastikäänhän juuri itse sanoit…
SIGRID. Sanoin! Mitä minä sanoin? On kai jonkinlaisia mielipiteitä taikka ei ole, en minä tiedä. Tottakai mestari Garp rakastaa Alfredia, niinkuin sinä ja isä rakastatte minua. Sehän on vallan… (Katsoo kelloaan.) Voi, kun minua harmittaa! Mitä, jos minä vielä ehtisin?
ROUVA. Anna nyt olla! — Kuulepas, minä kokonaan unohdinkin sanoa sinulle, mitä oikeastaan aioin. Tulepas nyt istumaan! (Sigrid istuu nyrpeänä toiselle puolelle.) No niin tai istu sinne. — Isäsi ja minä päätimme, että sinä menisit — kihloihin…
SIGRID (Hypähtää ylös.) En koskaan! Kuuletteko sen…. en koskaan!
ROUVA (Hymyilee.) — saisit mennä kihloihin jouluksi, jos nimittäin hän siksi tulee tohtoriksi.
SIGRID (Iloisesti.) Alfredko?
ROUVA. Niin, jos hän tulee tohtoriksi. Muuten ei.
SIGRID (Juoksee äidin luo.) Äiti kulta! Puhutko sinä täyttä totta? Alfredko ja minä? Saammeko me mennä kihloihin? (Ottaa äitiään kaulasta.) Voi, voi, hyvä, rakas äiti! Kuinka sinä teet minut onnelliseksi, minut ja hänet, meidät kaikki!
ROUVA. No, no, Sigrid! Älä nyt tukehuta minua! — Oletko sinä nyt onnellinen?