ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sekö olisi muka kostoa minulle?
EEVI. Olisi kai sitäkin. — Ehkä enemmän itselleen.
ERKKI KOLJAS (tiukasti). Kuules, Eevi! (Ärtyisesti). Lopeta tuo ijankaikkinen nypelöiminen! Ylös siitä! Minä en kärsi sinun puolinaisia viittailujasi sinne ja tänne. Sinun pitää vastata suoraan! Kuuletko? Mitä hän kostaisi itselleen?
EEVI (nousee). Sen saamattoman raukkamaisuuden, joka on saattanut hänet kulkemaan teidän talutusnuorassanne niin pitkälle, että hän sillä on vienyt muita turmioon.
ERKKI KOLJAS. No! Ei niin tulisesti! — Sehän tuntui puolustukselta.
Mutta jääköön se! — Onko Pentti puhunut sinulle ajatuksiaan.
EEVI. Ei!
ERKKI KOLJAS. Hm! Siis arveluita. — Miksi et ole minulle puhunut ennen näistä?
EEVI. Pyysin minä teitä jättämään Pentin rauhaan edes siksi, kun Aina olisi parantunut. Mutta se ei auttanut mitään.
ERKKI KOLJAS. Eikä mikään auta nytkään mitään. — Vai hävittää tämä
talo maineen mantuineen! Ei vähemmän, eikä enemmän! No, koetetaanpas!
Vielä on haka veräjässä. — Ensin on Airolalaisten poistuttava täältä.
Siitä on alotettava. Ja sitten —
ROUVA AIROLA (koputtaa ovelle).