PENTTI. Sitten lähden kernaasti. Ja ilman kaipausta. Sen saatte uskoa.
ERKKI KOLJAS. Sitten — niin! — Tämäpä mainiota!
Tulee alas.
PENTTI. Siihen on minulla täysi oikeus. Ja sen minä vaadin. — Teiltä minä en pyydä penniäkään.
ERKKI KOLJAS. Vai et? Sepä on kauniisti tehty! — Äitivainajasi perintö! Tiedätkö sinä missä se on? Ainakin sinun pitäisi se tietää. Sillä juuri sinä olet sen ympäri mailman hajoitellut näinä monina vuosina. Ja vielä paljon enemmän! Vai äitisi perintö! Oli sekin keksintö! — Lähde kulkemaan kylästä kylään ja kerjäämään sitä takaisin! Olisi hauska nähdä, paljonko saat kokoon. (Tarkastaa Penttiä). — Sinussa mahtaa olla synnynnäinen taipumus aina tähtäämään tyhjään ilmaan.
PENTTI. Se taipumus ei ainakaan ole perintö teiltä — jumalan kiitos!
— Te kyllä näytte pitävän huolen maalitauluista.
ERKKI KOLJAS. Ei maksa vaivaa tästä kiistellä! — Näin on asia. Nyt tiedät menetellä sen mukaan. Koeta se sovelluttaa omaan rauhaasi! — Mutta älä hetkeksikään unhota sitä, että minulta et saa penniäkään.
PENTTI (katselee piiskaa). Suottakos teillä olisikaan tällainen oikeuden jakaja. Tällainen mittapuu! Kaikki tämän mukaan!
ERKKI KOLJAS. Mitä? Mitä teet sillä?
PENTTI. Minä vain huvikseni olen katsellut viimeisen kerran tätä Koljaan perintövaltikkaa. — Minua huvittaisi tietää — Sanokaapas yksi seikka! Te, kun tunnette tämän kapineen hyvät ominaisuudet — sanokaas minulle — voisiko tällä iskeä puhki härän kallon yhtä helposti kuin sillä voi halkaista tammisen pöydän, tai murtaa pienen nais-sydämen?