EEVI. Äsken isä ilmotti Pentille, sekä sen, että serkkumme kuoleman.
ROUVA AIROPA (vaipuu istumaan kirjoituspöydän viereiselle tuolille).
Pentti kuulutettu!
Itkee hiljaa.
Äänettömyys.
EEVI (nousee, huomattuaan rouva Airolan itkevän, menee hiljaa hänen luokseen ja silittää hellästi hänen päätään). Täti! Uskoitko sinä, että Pentistä ja Ainasta olisi koskaan tullut sen valmiimpaa? — Sinä et tunne Penttiä tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin olisivat he kuitenkin hänet pakottaneet. Ja kukapa tietää — kun Aina nyt paranee ja tulee entiselleen taas —?
ROUVA AIROLA (katkerasti). Entiselleen? (Nousee). Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Aina raukka koskaan pääse entiselleen enään. (Menee leposohvan luo). Mikä kauhistuttava totuus! (Vaipuu istumaan).
EEVI (menee hiljaisena vähän lähemmäksi). Täti kulta! Olihan sentään onni onnettomuudessa hänen äkillinen sairastumisensa. Sillä tavalla päästiin kuitenkin monista ikävyyksistä. Ymmärräthän sen? Ja kun koko asiasta ei tiedä muut kun lääkäri ja me omaiset —
ROUVA AIROLA. Vähät meistä muista! Mutta Aina itse! — Jos hän edes olisi saanut pitää lapsen.
EEVI. Mitä sanotkaan?
ROUVA AIROLA. Minä uskon, että se olisi ollut hänelle sekä onneksi että iloksi. — Olisitpa vaan kuullut, miten hän kuumehoureissaan siitä alituiseen puheli. Hänen mielikuvituksessaan se oli ikäänkuin olemassa. Ja sittenkin, kun kuume jo oli häneltä poissa ja totuus hänelle ilmotettiin, oli varsin vaikea saada hänet sitä uskomaan. Selvästi näki, että hän olisi toivonut toisin. — Minä uskon, että se olisi kiinnittänyt hänet elämään. Mutta niinkuin asiat ovat nyt, niin voi jonkinlainen aavistamaton loppu tulla millä hetkellä tahansa.
EEVI (avonaisesti). Siksi olenkin niin levoton.