PENTTI (tulee Ainan luo). Hyvää iltaa, Aina!
AINA. Luulin äidin olevan sisällä. (Ojentaa kätensä). Terve tuloa!
Istu tähän tuolille! (Pitää yhä Penttiä kädestä ja katselee häntä).
Kuinka hyvin teit, että tulit. Kiitos, rakas Pentti!
PENTTI. Mitenkä — nyt voit?
AINA. Oikein hyvin! — Olen aivan terve. Enhän näytäkään enään sairaalta? — Ehkä sentään. En ole nähnyt itseäni. Mutta kyllä siltä olen terve. Nyt tunnen itseni ihan terveeksi. Sinä et tiedä Pentti, kuinka sinun läsnäolosi vaikuttaa hyvästi. Jos olisit aina täällä — no, ei juuri ainakaan — mutta useimmin jos kävisit, niin muutamassa päivässä olisin ihan kuin ennenkin. Etkö usko — ihan kuin ennen?
PENTTI. Uskon.
AINA (huomaa Pentin tuskan). Pentti! Sinä olet —! Pahastuitko — kun sanoin —? Ei! Älä pahastu! En minä moiti. Olethan käynyt niin usein kuin suinkin voit. Siihen minä kyllä olen tyytyväinen. Minä olen niin tyytyväinen. Mutta mitä minä sille voin, jos heti sinun mentyäsi kaipaan taas sinua. Ymmärräthän, etten minä sille mitään voi.
PENTTI. Hm!
AINA. Niin. Äiti sanoi, että kävit täällä usein silloinkin, kun olin aivan tiedotonna. (Hymyilee). Sinä kävit sentään, vaikka minä en tuntenutkaan sinua. Eikös se ole omituista, että minä en ole tuntenut sinua?
PENTTI. Mitenkä olisit voinutkaan sellaisessa kuumeessa!
AINA. Niin, niin! Mutta sittenkin. Jos sinä olisit joskus niin sairas, ettet tuntisi minua, niin kyllä minä silloin kuolisin.