MATTI
No, näetkös! Heti sinä olet taas kahdenkolmatta ikäinen! Ja juuri niin pitää olla, sillä elämä on juossut meiltä karkuun. Sitä on otettava hännästä kiini ja lujasti. (Haparoi Eeva-Kaisan palmikkoa.) Noin! Muistatko, kuinka usein minä tartuin mielihyvin sinun paksuun palmikkoosi — mutta — missä ihmeessä sinun kourantäyteinen palmikkosi on —
EEVA-KAISA (hiljaisesti)
Ei sitä enää ole — — —
MATTI (hämillään)
Ei ole —?
EEVA-KAISA
Nämä vuodet ovat sen riipineet hiiren hännäksi.
MATTI (istuu hiljaa, rykäisee sitten, mutta vaikenee taas, ottaa sitten
Eeva-Kaisan käden, jota silittelee)
Näes nyt! Ääh! Saakuri sentään! Mitä minun pitikään sanoa? Niin! Se lentävä lempo — se elämä! Se on vilistänyt huomaamattamme omille teilleen ja jättänyt meidät nokka maata kohti tuijottamaan tätä Hankalan taloa. Mutta minä sanon, että Hankala ei enää meidän torhimisistamme parane. Mutta meitä itsiämme olisi vähän torhittava. Sen huomautit vallan ilmielävästi — kun — kun — (iloisemmin) — mutta älä välitä siitä — siitä hiirenhännästä! Naisethan käyttävät nyt samallaista tukkaa kuin miehet minun lapsuudessani. Samanlaista heiluvaa lauhaa. Hiirenhäntä poikki vain — ja siltä kohdalta olemme tarranneet elämää niskakarvoista — ja sitten tartumme sitä korvista ja koivista —