MIINA. Mitäs minä sillä tarkoitin! En yhtään mitään. Sanoin vaan muuten lystikseni mitä tiesin. — Sepä näkyy, se asia sentään liikuttavan muutamia. Ha, ha, ha!
KALLE (on tullut, kantaen hypinlautaa. Nähdessään Roopen ja Miinan, heittää hän laudan maahan ja aikoo mennä).
ROOPE. Älä sitä sinne heitä, pannaan se paikoilleen samalla! (Menee asettamaan tukkia.)
MIINA (mennessään Kallelle). Jos tahdot ryypyn, niin tulee luhtiini hetken perästä!
KALLE (ihmettelee, sylkäsee ja pyyhkii suutansa). Jahah!
ROOPE. Onkohan tuo liian matala? Koetetaanpas lautaa. (Kantavat laudan tukille.)
KALLE (iloisempana). Hyvähän tämä! Ihan peijakkaan hyvä sittenkin. Eipä taida olla karsokaan.
ROOPE. Tuohon sietää pienen paittilaan.
KALLE. Taitaa kyllä … pannaanpas vaan … noin! Nyt hyvä sanoi
Mäkelä. — Koetellaankos? (Menee laudan päähän seisomaan.)
ROOPE. No, sinä et olekaan enää suutuksissa?