GRÖN (ärtyisesti). En minä käsitä, että se on niin merkillistä, mutta harmillista se on. — Roopehan se on villinnyt hänet. Sentähden pitäisi sinun puhua vähän järkeä hänelle.
KAMRERSKA. Roope?
GRÖN (seisattuu, katsoo Kamrerskaan). Mitä sinä — —? (Kohauttaa olkapäitään ja alkaa kävellä.) Rukkaset hän on minulle antanut. Ymmärrätkö?
KAMRERSKA. Miksi sinä aina kiivastut? Sinun ikäisesi miehen olisi jo pitänyt siksi talttuman elämän koulussa.
GRÖN. Piru periköön sinun talttumiskoulusi! Luuletko, että minä aion alistua tai mukaantua kaiken maailman lönttöjen ja tollojen mielijohteiden viskeltäväksi? En koskaan.
KAMRERSKA. Kohtaloonsa on —
GRÖN. Kohtalo! ontto lauseparsi. Minä luon itse itselleni kohtalon.
KAMRERSKA. Hyvä Filus, sinä olet liian itsekäs. Sinä olet tottunut liian mukaville päiville elämässäsi.
GRÖN. Niin, niin juuri! Ala nyt saarnata taas!
KAMRERSKA. En minä saarnaa. Minä sanon vaan, että sinä olet tottunut vaatimaan elämältä liian paljon.