GRÖN. Niin minä vaadinkin. Elämän täytyy antaa minulle, mitä minä tahdon. (Äänettömyys.) Hilma luulee leikittelevänsä silmittömän pennun kanssa, mutta siinä hän erehtyy. Ja Roope sitten — — se se juuri minua kaikkein enimmän harmittaa, että joku renki voi sekaantua minun asioihini. Äh! Se voi tehdä minut ihan hulluksi.
KAMRERSKA. Minä olen ihan kun puulla päähän lyöty. Hilma tuo kihlat takaisin. Hilma, joka … kuinka hän siinä asemassa —
GRÖN. Asemassa! Mitä sinä … — miksi sanot sen noin salaperäisesti?
Mitä sinä tarkoitat?
KAMRERSKA. Älä nyt ole olevinasi! Kyllähän sinä ymmärrät. — Hänen tilaansa minä tarkoitan.
GRÖN. Olisiko hän ehkä niin kutsutussa — "siunatussa tilassa?"
KAMRERSKA. Minun mielestäni on sinun tekeytymisesi hyvin sopimatonta, koska juuri sinä olet saattanut hänet onnettomaksi.
GRÖN. Olisiko se totta sitten! Sano, onko se totta? Olisiko Hilma todellakin —
KAMRERSKA. Onhan se totta. Jo pari viikkoa takaperin minä sen huomasin. Herra Jumala, tyttö parka! Hän kai ei itse tiedä siitä, koska toi kihlat takaisin. Minun pitää heti paikalla puhutella häntä.
GRÖN. Tee se! Mene heti hänen luokseen! (Kamrerska menee ja Nimismies tulee.) Maltappas, älä sano hänelle mitään. Minä tahdon itse puhutella häntä. — Hyvä veli! Onnittele minua. Minä olen pelastettu.
NIMISMIES. Niin olet, ainakin Roopen suhteen. Selvät todistukset häntä vastaan. Parasta on lähteä häntä takaa ajamaan.