GRÖN. Sinä olet —
HILMA. Vaiti! — Nyt te näytitte oikean karvanne. — Tuota olisi pitänyt teiltä vihoviimmeiseksi odottaman. Te tiedätte yhtähyvin kun minäkin, kummalla meistä kahdesta on suurin syy minun onnettomuuteeni ja kuitenkin olette valmis heittämään ensimmäisen kiven. Nyt vasta minä teitä oikeen inhoon. (Aikoo mennä.)
GRÖN (estää häntä). Minkätähden kiivastua turhan päiten. Minä tahdoin vaan sanoa, että naimisiin menolla on kaikki autettu. Ja siinä tapauksessa en tahdo syyttää sinua mistään. Mutta jos et tahdo mennä avioliittoon kanssani, niin voiko sinun menettelyäsi tähän asti kutsua muuksi kun kevytmielisyydeksi. Maailma on oikeassa, kun antaa sinulle nimityksen, joka seuraa sinua hautaasi asti.
HILMA. Maailma ei tuomitse niin väärin. Se mitä olen ainoan kerran elämässäni ollut, en aio olla hautaani asti.
GRÖN. Älä unohda, että meidän välimme on ainaiseksi sidottu. Kuinka sinä voit ajatellakaan, ettemme menisi naimisiin. Voitko ajatella jotain niin kauheata, että sinun lapsesi syntyisi isätönnä. Rakas Hilma! Sinulla ei ole oikeus ajatella ainoastaan itseäsi. Sinun pitää etupäässä ajatteleman häntä, häntä, jota kannat rintasi alla.
HILMA (itkee).
GRÖN. Eikö totta Hilma? Hänen edukseen sinä tahdot elää? Hänen edukseen vaikka uhrata itsesikin. Se on kaunista ja jaloa. Ja onhan se sitä paitse äidin velvollisuus. Niin ja isän myös. Mitenkä minä voisin sallia, että minun lapseni syntyisi äpäränä. Se olisi hirveätä! Oi, älkäämme ajatelko sellaisia mahdottomuuksia. Kas niin! (Menee Hilman luo.) Pyyhi kyyneleesi nyt ja tule järkeväksi taas. Kas niin!
HILMA. Älkää olko minulle ankara. Antakaa minulle ajatusaikaa. Minä olen niin sekaisin … en ymmärrä, mitä minun pitäisi tekemän…
GRÖN. Sinulla ei ole aikaa tuhlata päiviäsi miettimiseen, ellet tahdo häväistä itseäsi elämän ijäksesi. Kohta jo ehkä pitäjälläkin ruvetaan puhumaan sinun tilastasi. Sana on jalkana, sen kyllä tiedät.
HILMA. Pitäjälläkö puhumaan minusta? Hyvä Jumala? Minäkö tulisin kaikkein hampaisiin. Ei, ei! — Oi, minua onnetonta!