HILMA. Oletteko suuttunut minuun! Oh! kyllä te olette.
KAISA. Enkä ole. Mistä minä suuttuisin? Mutta kyllä se koskee, koskee niin vaikeasti, sinun tähtesi, lapsi rukka. (Itkee.)
HILMA. Jos tietäisitte kuinka äärettömästi minä kärsin ja olen jo ennen kärsinyt, ennenkun tätä tiesinkään. Hyvä Jumala sentään sitäkin hetkeä, jolloin minun piti Roopelle tunnustaa suhteeni. Se oli kaikista kauhein, se.
KAISA. Sen kyllä käsitän. Mutta turvaannu sinä minuun. Kahden kantamana taakka kevenee. Minä kannan mielelläni sinun edestäsi toisen puolen. Ja tarvitsethan sinä, lapsiparka, ystäviäkin tässä sekasorrossa. Hoh, hoh! Purimossa taitaa olla asiat vähän mullin mallin?
HILMA. Tämä on sitä viimmeistä, mitä olla voi!
KAISA. Se on totta, Jumala paratkoon! Purimon tonttua on vihoitettu.
HILMA. Purimon tonttua? — Kuinka se onkaan se kertomus siitä Nokian tontusta? Seurasihan siitä onnettomuus talolle ja talon asukkaille, kun tonttua vihoitettiin. Eikö niin?
KAISA. Niin juuri. Kaikki kävi takaperoa sen jälkeen. Onnettomuus toista ankarampi asustui taloon, kun haltia jätti sen omaan varaansa.
HILMA. Mutta satuhan sen onkin tuo. Tai kertomus vanhoista ajoista. Ei tonttuja enää löydy. Suotta sitä ajattelemme.
KAISA. Ett'eikö löytyisi! Älä hyvä ihminen sellaista sano! Jokaisella talolla on oma haltiansa, joka tekee joko hyvää taikka pahaa.