ILMOLA (Käräjäpaikalla oleva asianajaja katselee papereitaan pöytänsä ääressä): Mitenkäs hiton lailla se onkaan tuon Vinkan asian laita. Sehän tulee jo tänään esiin. Enkä minä oikein oivaltanut miten hän sitä toimittaa tohlasi. Eihän ne onnettomat osaa asiataan selittää niin, että siitä oikeata tolkkua saisi. Kylläpä sitten! Olisipa se jo jotakin... Mutta annas olla — eiköhän se jo ole itsekin täällä. Otanpa asiasta selon. (Menee sivuovelle ja huutaa.) Mari, oletkos siellä?
MARI (Mari tulee ja huudahtaa.): No mitä sitten sihtieri on vailla?
ILMOLA: Menes tietämään tuolta tuvan puolelta, onko Vinkka-nimistä miestä siellä. Käskisit hänet tulemaan tänne.
MARI: Kyllä! Ja minä tunnen hänen varsin hyvin.
ILMOLA: Sen parempi. Joudu nyt!
(Pian tulee Vinkka ja kumartaa syvään.)
ILMOLA: Hyvä että olet jo täällä. Se asia tulee esiin ehkä piankin. — Mutta minä en saanut oikeata käsitystä siitä sinun selityksestäsi viimen. Kuinka se juuri on? Kerroppa se vielä, että minä saisin sen oikein tietooni. Ja puhu suoraan, kyllä minäkin siihen sitte koukkuja osaan kovertaa jos niitä tarvitaan.
VINKKA (Pyyhkii nenäänsä nuttunsa hihaan): No tuota noin, se asia on semmoinen, että kun minä ajoin viime talvena sen Kelan halkoja pappilaan, on siitä palkkani saamatta. Sitä häneltä vaadin ja olisin mielestäni saapakin, sillä työmies on palkkansa ansainnut... nähkääs hyvä herra sihtieri.
ILMOLA: Niinpä niinkin, mutta mitä halkoja ne sitte olivat ja miten paljon niitä oli?
VINKKA: Ne olivat pappilaan meneviä "taksvärkki"-halkoja ja minä ajoin niitä hänen kanssaan viisi päivää.