Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti hurjasti Niemelää kohden — eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan. Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan … kuuli ukkosen törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. — Ha-haa nauroi taas Kaarlo houreissaan … tee työsi säälimättä … se sopii hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.
Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti. Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma. Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. — Mutta mihinkä? Amerikaanko? Ei … se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi hän. — Mutta mihinkäs sitten? — No, Turkin maalle, taistelemaan elämästä ja kuolemasta … taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien sydämmeeni … siellä tahdon taistella ja — kuolla.
Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. — Päivän valetessa hän riensi rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle — kenties ikuiselle matkalle … siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja — jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.
VII.
Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan. Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan ne tulivat väkisinkin takaisin ja — mitä enempi hän ajatteli, sitä ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä asioita pilkallisesti hymyillen — vaikka sen varjossa piili sydämmen syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella — mutta tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita … oppia myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" … on parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa … mitä Kaikkivaltias säätää. Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan, joista hän niin itsekkäästi oli eronnut — kukatiesi kuinka kauvaksi. Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen — sen hän oli päättänyt tehdä jo kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi, että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine hyvyyksineen — rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa kirjoittaa — ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja kaunistella niin paljon kuin suinkin. — Hän tunnusti lähteneensä kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä äkkinäisyydestä … halusta voittaa kunniaa ja mainetta — tahi saada kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet … niiden edestä on jaloa taistella ja saada sankarina — kaatua … taikka jos sallimus toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa — ehkä onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.
— Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon kirjeessä.
VIII.
Kaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä kosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta muka ottamaan. — Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli kadonnut … mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo heidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli Juusen mieleen, — Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän. Tottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska Kaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse mielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei olisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että saa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen tulevaisesta onnesta.
Mutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa. Ei myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen unelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata takaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä pois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. — Sen vain tiedämme, että naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että Juuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän pahoilla mielin itsekin höpisi: — mitä hittoja meninkään Niemelästä naimaan, koska se nyt näin kävi… Nyt siitä on kaikilla sanomista… Lämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin ihmettä … mutta hiisi huolikoon … eihän se minua köyhdytä!