V.
Mitä nyt mietti Juuse kotiin päästyään? Hän oli niin oudolla mielellä siitä, kun tyttö piti vastaan, ja aprikoi päänsä ympäri, mikä siihen syynä mahtoi olla. Hän milt'ei jo katunut, että oli alkanut koko kosijoimisjutun Marian kanssa. — Olihan niitä tyttöjä muuallakin, jotka tietysti tulisivat hyppien taloon, arveli hän. Enkä voi ymmärtää sitä, minkä tähden minun tarvitsee vasten toisten mieltä ketään pyytää… Mutta kun nyt jo kaikki tietävät, että olen Mariaa kosinut, ei muu enään auta, kun tehdä päätös asiasta, sitä parempi, jota pikemmin … vaikkapa niin ja näinkin … tämänmöisen pojan ei sovi rukkasia saada … sehän olisi varsin arvoani alentavaista. — Onhan Maria siksi viehettävä kuin muutkin tytöt ja — päälliseksi niin rikas, niin mahtavan talon tytär…
Näitä arvellessaan kiihtyi Juusen mieli yhä enemmän Mariaan. — Nuo Marian sanat: — Kaarloa rakastan enkä ketään muita, ne näpittivät hänen sydämmessään. Hänen tuntonsa rupesi taas tutkimaan. — Mitä kummaa hän Kaarlossa rakastaa … mikä siinä häntä paremmin miellyttää… Olihan hän monta vertaa rikkaampi Kaarloa ja — kunnioittavathan häntä toiset ihmiset isostikin… Varmaankin on Kaarlo Marian vietellyt joillakin suloisilla sanoilla, niinkuin sitä jo Niemeläinen arveli. Kyllä minäkin olisin niitä osannut lasketella koko joukon … mutta enhän minä ketään houkutella tahdo. — Ahaa! annahan olla, onpa minullakin keinoja…
Tässä pöllähti Juusen päähän pienen kepposen tekeminen Kaarlolle siitä, kun tämä oli hänen tiellänsä mokomassa kosioseikassa. Hän istautui pöytänsä ääreen, kirjoittaakseen Kaarlolle kirjettä. Kirje valmistui, ja sen kirjoitti Juuse Niemelän Marian nimeen. Siinä muka kutsui Maria Kaarloa tulemaan Niemelään, sanoen siellä olevan itsellään jotakin uutta hankkeessa. — Juuselle osaantui kirje niin onnistumaan, että siinä ei voinut Kaarlo petosta aavistaakkaan. Sitä pani Juuse renkinsä viemään Ojalaan, käskemällä: — Jos Kaarlo kysyy, kuka kirjeen lähetti, niin sano Niemelän Marian lähettäneen, ja sano myöskin, että Markkulan Juuse on Niemelässä. — Muistatko nyt niin toimittaa … palattuasi saat palkkasi.
— Olkaa huoletta, vakuutti poika ja lähti matkalle.
VI.
Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, — siksipä istuikin hän syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa, ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.
Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki… Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin masentavasti. — Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan ole minua oikein rakastanutkaan … sitä kuitenkaan en tahdo epäillä … mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.
Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; — Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa … mutta voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta… En koskaan… Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä … mutta sitä en voi täällä tehdä … sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään. Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan … siellä elämän taistelussa kadotkoon kaikki!
Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen näyttää, oli hänen vaikea salata. — Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin, jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. — Oi! huokasi hän, kuinka monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena … juuri kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen … ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt … vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden sulosuvia… Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa … aivan sysimustaa… Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta … miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta … miksi olin sen houkutuksille alttiina … oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä. Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa … sitä en tahdo itsekkään muistella … sitä en ajattele täst'edes. Mikä houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen… Olinhan niitten petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut… Mutta se on ollut ja mennyt … ja menköön…