Maria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään muita.
— Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä … enkö minä sitä jo ole kerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule… Kuinka minä kehtaisin vävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää jaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät kuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille … onhan se tapana, että silloin aina pidetään kestit … enkä minä siinäkään tahdo olla miestä turhempi.
Tämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta vastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti murtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan … huimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.
Maria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, — mutta kuitenkin, ajatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan, oli hänen sydämmensä pakahtua. — Tämän Marian surun ja vetistyneet silmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä, siskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?
— Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.
— Älä sentään sure … koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään niin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.
— Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.
Tämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia, omituisella hälinällä. — Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti juhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan Markkulan Juusen morsian.
Enempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: — Jos Juuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja sillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen tarvitsee Mariaa väkisin kosia!
Kaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. — Isäntä yksin pysyi vakaana ja sanoi: — Lapsilla on lasten mieli, mennessään tuvasta ulos.