— Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava … se on mahtavamman asia, sanoi Maria surullisesti.
— Sepä ihmeellistä, — joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin, minä rakastan teitä … minun pitäisi saada…
— Minkätähden minua rakastatte?
— Minkätähdenkö … no kun olette kaunis ja … änkytti Juuse.
— Ja rikas, jatkoi Maria.
Jopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: — Milläs kannalla on asiat?
— Eihän siitä mitään valmista taida tulla… Maria kieltää suorastaan, sanoi Juuse.
— Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.
— Olen, rakas isäni … ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria rukoilevasti.
— Tiesin kyllä… Mutta se ei auta… Eläkä, Juuse huoli olla pahoillasi… Semmoisiahan ne naiset aina ovat … niin kauvan ne vastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat … mutta kyllä he siitä tasaantuvat — jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi vaimovainajanikin kanssa … hänpä vastusti oikeen vesissä silmin … mutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa olla onneensa hyvinkin tyytyväinen. — Eikä tässäkään muuta tarvitse, kuin että tehdään kaupat … suostukoon Maria mielellään taikka väkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään … eihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä … niin minäkin tahdon nyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. — Mitä lienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta … sen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä lemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin rikkaillakaan … sitä minä en ota ymmärtääkseni.