Tyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan oli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan. Erittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli alituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut olalle ja sanonut Kaarloa "lannistumattomaksi suomalaiseksi." Tähän lempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä kunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä rakasti häntä kuin poika isäänsä.
Sitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä useammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä Balkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin alhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja sitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin suuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla Kaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava Kaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan ja oli itse ilman. — Voi, hyvä ystävä, sinua… Sinä säälit ja rakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! — Jumala siunatkoon ja antakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon häntä peitellessä.
Eräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta pyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä, tunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan työn rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle, mutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena ja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa täältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria taisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme tiedä.
Näin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta kunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas Kaarlon lämpösiin.
Majuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli ottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi puhumaan: — Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta … etkö tahdo sitä ilmoittaa … etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota? Sinä olet erinomainen nuorukainen … kuinka usein olen sinun nähnyt päivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt, ikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi pohjasta, rauenneen silmäsi kautta. — Niin … jos sinua painaa joku mieltä runteleva ja sielun polttava suru … etkö voi sitä sanoa minulle … etkö toivo ystävästä mitään huojennusta…?
— Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi Kaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin suruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän ylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.
— Tee niin, ystäväni… Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin säilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.
— Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka…
— Rakkausko?
— Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin…