— Rukkasetko?
— Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei suotu häntä minulle.
— Vai niin … kyllä ymmärrän … kerro, kerro…
— Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin selittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin sanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila… Sitä olen hoitanut jo kolme vuotta … ja siitä järvenlahden toisella puolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä isäntä, ja hänellä oli tytär … ihana impi. Häneen rakastuin minä, ollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi pakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille… Minä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat…
— Vai niin, keskeytti majuri … varsin elävä kuva on minulla huolesi syistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. — Siitä koeta olla nyt rauhoitettu … minä ehkä voin jotakin … mutta jääköön nyt tällä kertaa tälleen. — Minun tulee kylmä … käykäämme telttaan, onhan siellä vähän suojaa.
— Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria telttaan.
XI.
Jo on päästy Balkanin yli, ja Plewnakin on venäläisten vastassa, sanomattoman paljon on ollut vaivoja ja varsinaista kovaa koettavaa; mutta vielä on kokemisiakin. Sillä Balkanin yli päästyä oli verilöylyjä milt'ei yhtämittaisesti. Näissä oli Kaarlokin osallisina Taschissenin, Wraschtjebnajan ja Sofian kaupungin luona.
Mainittakoon tässä erikseen eräs taistelu, jossa Kaarlo kunnosti suuresti itseään ja saavutti majuri B:n suosion.
Kuusi tuntia tapeltiin kivääritulen rätinässä, Vähin erin lähestyessä vihollisen patteria kohden, joka oli rakennettu vähäiselle maantöyräälle. Venäläiset seisahtivat parin sadan askeleen päähän vihollisen patterista, sillä heidän oli vaikea lähestyä varustusta, syystä että aukea lakea olisi ollut pian täytetty heidän verisillä ruumiillaan. Sen tähden seisahtuivatkin venäläiset hetkeksi vähäiseen viitakkoon, houkutellen sinne vihollista ja luulotellen muka voimansa niin heikoksi kuin suinkin, Mutta turkkilainen oli kyllä viisas tällä kertaa pysymään varustuksessaan sopivaan aikaan asti. Venäläisen ei auttanut muu, kuin kiivetä juoksujalassa, ja ampua lakkaamatta, varustusta kohden. Kolme tuntia hyökkäsivät venäläiset alituisesti varustusta vastaan, mutta eivät onnistuneet. Aina lyötiin he verissäpäin takaisin. Turkkilaisia oli kahden kertainen ylivoima ja hekin koettivat tapella uljuudella. — Vihdoin teki Turkkilainen ulosryntäyksen. Myrskyn tapainen taistelu syntyi nyt lakealle. Majuri B. taisteli tapansa mukaan etimmäisenä, siten rohkaisten pientä joukkoaan, joka myöskin koetti parastaan. — Voitto alkoi jo kallistua vihollisen puolelle, sillä he saivat apuväkeä, joka riensi venäläisten kylkeä vastaan, ja oli melkein estämäisillään peräytymisenkin. Tässä hurjassa sekasorrossa oli majuri vaarassa tulla piiritetyksi viholliselta muutaman sadan miehen kanssa. — Nytpä urhokas Kaarlo sieppasi äkkiä kaatuneelta lipun ja sen kanssa riensi, rajusti hurraten, majurin avuksi, ja häntä seurasivat peräytyvät venäläiset uudella, karaistulla innolla eteenpäin. Mahdoton oli nyt turkkilaisten kestää tätä villittyä rynnäystä. Muutamassa hetkessä oli vihollinen hajoitettu — eipä se joutunut enään varustukseenkaan pysähtymään. Kun vihollinen oli karkoitettu kauvas, asettuivat venäläiset varustukseen huokaamaan päivän verisestä työstä.