— Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.
— Hiljaa … kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja niitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. — Kaarlo kiinitti kättään revolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja epätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki. Turkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta siinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja laukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän nuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa säikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi perässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.
— Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi hän roiston jälkeen, palatessaan.
Näin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta raatelioilta. — Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän surukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen rintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita korjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa tähden.
XIII.
On saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset olivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin oli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle, jos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee… Ainako surua surun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. — Näitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn, että Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua sairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä kiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin vuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun Kaarlon näki, ja sanoi: — Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun pelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran raatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani lähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista avuistasi. — Sano mikä on palkkiosi oleva.
— Ei, herra majuri — mitään en vaadi … minä olen tehnyt vain velvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti … minä olin vaan heikko ase hänen kädessään.
— Kyllä niinkin on, myönsi majuri … mutta sittenkin tahdon sinulle palkita… Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni … minulla ei ole muitakaan sukulaisia ja … hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä töitä ei Jumala jätä palkitsematta … ja Hän on nähnyt sinun avusi ja urhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi kohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki mitä tarjoon … jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen povestaan paperikäärön … ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota köyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. — Näiden tultua avasi sairas paperikääreen ja luki.
Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa, tammikuun 24 p. 1878.
Hovilan kartanon omistaja.
T. B. majuri.