Testamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi suusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman sinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. — Tämän tehtyään näytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen huoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.
Tämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin sai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän niin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. — Tietämätöntä on, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin mitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta ryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi äänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla mielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja. Hiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei kuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys joudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski viittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. — Näiden mentyä virkkoi hän Kaarlolle; — Sinut olen minä perillisekseni tehnyt. Sinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa olevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.
Isäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta oli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten isänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se olin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen vajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti minua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla ainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50 penikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua ensimmältä: mutta ei se auttanut — täytyihän minustakin tulla ylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi … ja siihen tapaan uneksuin itsekkin.
Koulussa ollessani — yliopistoon saakka — näytin minä isäni mielestä siltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; — mutta olin kuin olinkin vain "ylioppilas" jonkun vuoden.
Erään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle lomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen luonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.
Oli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja — heti seuraavana aamuna läksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen virstan matka kotoani.
Kirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja linnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. — Lammin rannalle menin … se oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen tyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut kotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain huminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli vallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja "issikoiden" ajamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin vesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin takana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa. Sinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se näytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön, joka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi. Hän tunsi minut kartanon "nuoreksi herraksi," ja varmaankin ajatteli, että mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli asiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta. Sillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan yksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa paikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa paikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.
Sammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa rahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain tietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona. Ei siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.
Tytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset miellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka "tikusta"
— Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.